Kiitos
Istuessani pöydän ääressä tunnen tuolin takapuoleni alla. Tiedostan miltä kahvikuppi tuntuu sormieni välissä ja aistin kahvin tuoksun, joka hyväilee sieluani. Kehossani ei tunnu levottomalta, vatsa ei kurise eikä missään tunnu kipua. Kummallinen tiedostava tila jatkuu pitkään, enkä kykene sitä rikkomaan, joten pysyn paikallani ja odotan mitä tällä tilalla on minulle kerrottavana. Ja kertoohan se sisin, kuiskailee ja on tyytyväinen, sillä hänkin tahtoo tulla kuulluksi. Alkuun se ilkikurisesti arvuuttelee, laittaa pohtimaan ja vaivaamaan ajatuksia ihan pohjalta asti. Se antaa vihjeitä.
Sisimmästä nousee mielikuvia. Muistan ajomatkan hautausmaalle mukanani tieto kaadetusta hautakivestä. Lehdet huusivat kirkuvin otsikoin asiasta ja kaikki paheksuivat tekoa, joka loukkaa syvältä, viiltää ja olo tuntuu häväistyltä. Minun lapseni viimeinen leposija. Minun lapseni muistoksi pystytetty kivi kaadettuna, ruhjottuna ja surua kunnioittamatta häväistynä. Muistan kuinka tunsin rinnassani ahdistuksen kasvavan lähestyessäni hautapaikkaa. Kivi oli pystyssä, onneksi. Työntekijät ovat uurastaneet ja nostaneet kivet yksi kerrallaan pystyyn. Kuvittelen hetken heidän tuntemuksiaan ja tunnen kiitollisuutta, sillä he vähentävät meidän omaisten tuskaa.
Seison haudalla pitkään ja tarkastelen sitä joka puolelta. Havaitsen alareunassa, onneksi takapuolella, pienen lohkeaman. Joku muu ei sitä erottaisi, ei asettuisi siihen asentoon, että kykenisi näkemään pikkuisen lohkeaman, joka minun silmissäni näytti suurelta. Pääsi itku. Edellinen itku samalla paikalla tuli aiempana vuotena, kun huomasin kiven kasvavan sammalta. Hankasin tuon luonnon luoman peitteen ja kirosin. Tajuntaan liukui ymmärrys, että kuolemasta on kulunut aikaa ja sammal oli siitä todiste. En vielä tänä päivänäkään osaa päättää pidänkö sammaleesta vai en. Kaunista toki, mutta miksi sen näkeminen silti satuttaa.
Siinä seisoessani muistan miltä tuuli tuntui. Se livahti niskaani ja hyväili, ehkä lohduttaen, ehkä muistuttaen elossa olemisestani. Kuulin selvästi lähellä olevan männyn oksiston huminan. Ympäröivä maailma hävisi, katosi ja kuitenkin oli olemassa, sillä alitajuntaan varastoitui muitakin ympärillä tapahtuvia asioita. Lentokone ja heti perään toinen. Mistähän ne ovat tulossa ja näkevätkö naisen, joka seisoo hautausmaalla? Lintu lensi ohitse ja vasen jalkani puutui, joten vaihdan vaihvihkaa asentoa. Ohitse kulkee ihmisiä, mutta heistä en välitä enkä heidän ajatuksistaan.
Tunnen kuinka lähelläni seisoo nainen. Hän seisoo ja hänen ympärillään leijuu rauha. Ilme on myötätuntoinen ja lähestymien tapahtuu minua kunnioittavasti. Hän avaa keskustelun, jonka sisältöä en täysin muista. Hassua sinänsä, sillä muistan miltä minusta tuntui ja muistan jopa sen, että lähimaantiellä ohitse kulki kovaääninen moottoripyörä. Mutta sen muistan, että tuo tuntematon lohdutti minua, surevaa äitiä, joka edelleen tuijotti pystyyn nostettua hautakiveä. Muistan miltä tuntui lohdullinen ääni ja myötätunto, jota tuo nainen minuun kohdisti. Muistan kuinka liikutuin ja tunsin itsen pieneksi tytöksi, jota lohdutetaan ja kerrotaan, että kaikki kyllä järjestyy.
Nainen lähti. Pian sen jälkeen suostuivat myös minun jalkani liikkumaan huokaisten helpotuksesta päästyään liikkeelle. Kepeämmin askelin ne johdattivat minut autolle ja alla oleva hiekkatie narisi ja rahisi. Muutama käpy oli tipahtanut haravoidulle pinnalle ikään kuin merkkinä, että mikään täydellinenkään pinta ei ole täydellinen ilman siinä näkyvää epäkohtaa. Vasta sitten tulee esiin se, mikä jäisi muuten huomaamatta.
Tämän minun sisimpäni tuotti. Kahvi oli jäähtynyt kupissa ja sormet vapauttivat kupin laskeutumaan pöydälle. Venyttelin ja sisimmän vihjeet avautuivat ja tiesin vastauksen. Tunsin kiitollisuutta. Kuinka kiittollinen olinkaan tuolle naiselle, joka luki tilannetta ja saapui luokseni. Hän saapui, oli kiireetön ja lohdutti. Kenties tulleena juuri oman läheisensä haudalta tarkistumatkalta, onko siellä kivi kunnossa. En kysynyt sitä häneltä, sen muistan. Otin vain vastaan myötätuntoa, ymmärrystä ja lohdutusta. Kiitollinen olen hänelle. Kiitos kuuluu myös työntekijöille, jotka muun työn ohessa olivat sadat kivet nostaneet pystyyn.
Sisimpäni huokasi tyytyväisenä ymmärryksestäni. Kiitollisena hymyilin myös elämälle ja sille mahdollisuudelle, että voin kokea ja voin tuntea. Elämä on ihmeellinen lahja ja sitä eläessä voi saavuttaa lukemattomia tunteita.
Keitin uutta kahvia.
Annoin ajatusten täyttyä muilla asioilla ja olin rauhassa.