Kontrastia ja loputonta ihmettelyä
Koulun juhlasali on täyttynyt katsojista. Musiikki soi ja kahdelta screeniltä voi ihailla eri taikureiden ja illusionistien esityksiä. Välillä kuvataan yleisöä, joista jokainen reagoi eritavoin, yksi vilkuttaa, toinen irvistää ja osa kääntää katsettaan , tahtomatta vilahtaa screenillä edes hetken vertaa. Savua, sopivasti ja esityksen avustajat kiertävä varmistamassa pieniä yksityiskohtia. Mustaan viittaan ja naamion pukeutunut mies kulkee ympräi salia sormenpäät edessään yhteenliitettyinä. Ei kuitenkaan kykenee luomaan leijumisen illuusiota ja luulen hänen olevan Joe Labero. Musiikki kovenee, valot himmenevät, paitsi viheränä loistavat exit-kyltit, jotka lain mukaan valaisevat hätäuloskäyntejä. A Magic World illuusio show alkaa.
Maailmaa kiertänyt, suurilla kasinoilla ja estradeilla esiintynyt Joe Labero esiintyy meille Porvoossa koulun juhlasalissa. Miksi, on ensimmäinen kysmykseni, joka kyynisen salakavalasti tunkeutuu luvatta tajuntaani. En kykene alkuun keskittymään. Harmaantunut taikuri saa oloni tuntumaan vaivaantuneelta yhdistäessään kolmea metallirengasta yhteen ja erikseen. Tämäkö on maailmankuulu illusionisti? Uppoudun herran esittämään tarinaan, joka kerrotaan väliin ruotsiksi ja väliin englanniksi. Hiljalleen antaudun taikuuden virran vietäväksi. Kyseessän on Laberon 30- vuotis taiteiljajuhla ja siitä syystä hän esiintyy Suomessa muutaman esityksen verran. Mies kertoo omaa tarinaansa. Tarina kulkee kronologisesti eteenpäin, alan päästä jyvälle ja annan anteeksi alun kömpelöiltä vaikuttaneet esitykset. Venäjä, Los Angeles, San Fransisco, Australia ja Singapore, onpa mies kiertänyt. Kuvat asettuvat screeneille ja antavat tarinaan visuaalista ulottuvuutta. Valot ja musiikki on taiten rakennettu tilaan, joka ei ole edukseen illuuusio esitystä ajatellen. Juhlasalin seinät vapisevat musiikin tahtiin ja ojentavat ujohkoja puolapuitaan katsomaan äimistyttävää esitystä. Vavahtelee juhlasalin arvokkuus ja yhdenkään rehtorin puhe ei ole aiheuttanut aplodeja, joita kuulianen yleisö toteuttaa Laberon siihen hellästi kehoittaessa.
Omaan lapsenomaisen mielen ja rakastan taikuutta, illuusioita ja lähes kaikkea, mikä menee ihmisen ymmärryksen yläpuolelle. Siispä annan periksi ja taputan, ihmettelen ja yritän selvittää taikuuden salat. En kykene, mutta huomaan hihkuvani ja olevani jännityksessä, vaikka mitään sellaista ei lavalla tapahdukaan, jota ei ennalta osaisi jotenkin aavistaa. Aivan sama. Yleisö nauraa oikeissa kohdissa ja väistelee katsettaan, kun lavalle tahdotaan vapaaehtoista. Ei suomalainen tahdo lavalle mennä, vieläpä puhumaan itselleen kenties vierasta kieltä. Katseet siis harhailevat ja omalle kohdalle osuva puhallettu maapallo työnnetään pikaisesti naapurille, jottei vain joudu puhumaan, nousemaan seisomaan ja olemaan muiden katseiden alla. Hassua, mutta teen itse samoin. Mietin, että olenko tarpeeksi pukeutunut, kuinka hiukseni ovat ja osaankohan vastata oikein.
Show loppuu aikanaan. Lavalla kumartaa tavallisen näköisiä ihmisiä tavallisissa vaatteissa. Ei yhtään vähäpukeista naista kimaltavissa sukkahousuissa. Show toteutettiin ilman kauniita kultauksia, ilman glitteriä ja ilman liian kauniita ihmisiä. Jokainen tunsi itsensä lopulta osaksi kokonaisuutta ja tunnelma leppostui kaiken aikaa. Labero on lähellä, läpsäyttelee ylävitosia katsojien kanssa ja auttaa lempeästi jännittynytä avustajaa, joka puoliväkisin oli lavalle saatu talutettua. Hyväntahoista, lämmintä ja kaikki oli huolella ja ajatuksella tehty meille. Tavallisia ihmisiä taikuuden äärellä.
Illalla kotona taikapölyt ovat laskeutuneet ja aloitan katsomaan X Factor UK: ta, onhan finaalissa Suomen Saara Aalto. Televisioruudun kautta aukeaa toisenlainen maailma. Toinen toistaan kauniimpi ihmistä valtaa lavan. Hiukset huolella laitettu, puuteri useaan kertaan tarkistettu. On glitteriä, rintaa ja säärtä. Puvut nuolevat naisten vartaloita, kuin eivät koskaan tahtoisi irtaantua. Miehet ovat siloiteltuja. Kaikki hymyilevät, ovat käsittämättömän kiitollisia ja otettuja kunniasta seistä valojen loisteessa. Kaikki todellakin tahtovat olla lavalla, tahtovat tosiaan eikä kukaan väistä katsettaan kameran edessä. Ei suinkaan vaan lähettävät lentosuukkoja ja kädet asettuvat somasti yhteen muodostaen sydämen. Kaikki rakastavat toisiaan tuntematta kuitenkaan ketään. Yhtä suurta ja kaunista perhettä. Rumat, vanhat ja ylipainoiset ihmiset eivät vilahda kuvissa lainkaan. Kaikki on ihan hiton somaa ja hellusta, että ällöttää. Höttöä koko juttu ja kameroiden sammuessa on taattua selän takana pahan puhuminen ellei jopa selkään puukottaminen. Osa kilpailijosta tulee tulevaisuudessa pettymään ympärillään pyörivien kameroiden vähäisestä määrästä. Itse on puuteri levitettävä eikä valmentajana toiminut enää vastaa puheluihin yhtä nopeasti, kun kuvausten ollessa käynnissä.
Saaralle toivon menestystä. Toivon, että hän näyttää kaikille närhen munat, todistaen niiden olevan pienet ja pilkulliset. En väheksy tunnelmaa enkä osan ihmisten aitoa hyväntahoisuutta. Tajuan, että tällaista se nykyään on. Mutta miksi ihmeessä ruudussa ei näy yhtään ihmistä, joka ei olisi tuunattu täydellisyyttä tavoitellen ja joka ei hysteerisesti hymyillen vakuuttaisi rakkautta koko maailmalle. Suurta kiitollisuutta, josta osa on varmasti aitoa, mutta sanat on ajettu suuhun laitettaviksi. Suurta illuusiota yhtä kaikki.
Kaksi illuusiota samana iltana. Kontrasti oli melkoinen. Sisälläni kihisee ärsytys pinnallisuudesta ja tekopyhästä kiitollisuuden hokemisesta. Meillä on varaa katsoa kuinka kimalle laskeutuu antavaan pukeutuneen tuomarin kaulalle ja samaan aikaan osa kadehtii suunnattomasti kisaan osallistuaa Saaraa. Labero sai aikaan minussa ensin myötähäpeän ensiaallot, mutta onneksi virta muutti suuntaa. Huomiota ja mainetta hänkin haki, eikä ehkä ajatellut maailmaa parantavansa. Molempien illuusioiden tarkoitus onkin ehkä karkoittaa ajatukset arjesta ja saada hetki ihmien tuntemaan kuuluvansa tähtien säkenöintiin ja johonkin itseään suurempaan. Hetki taikaa ja taitoa, joka kuljettaa paikkaan, missä kaikki on hyvin, vaikkakin vain hetkeksi ja valheellisesti, mutta leipää ja sirkushuveja on ihminen aina janonnut.
Onnistuneita olivat illuusiot, koska ainakin minussa ne herättivät monenlaisia tunteita, kadottivat arjen ja pinnallisuudestaan huolimatta jonkun ihmisen unelma ehkä toteutuu ja toinen saa esittää vuosikymmenten edetessä kerätyt taitonsa. Mikäpä minä loppujen lopuksi olen kumpaakaan esitystä arvostelemaan, mutta kerroinpa nyt kuitenkin ja taidanpa jatkossakin paheksua, arvostella, ihastua ja äimistyä, sillä siihen minulla ihmisenä on oikeus. Eläköön siis illuusiot ja kontrastit.