Kuinka ollaan siskoja, kun yhteinen menneisyys puuttuu….
En osaa tarkkaan laskea siskoni kanssa yhdessä viettämäämme aikaa. Minä olen 47-vuotias ja hän neljä vuotta minua nuorempi. Jos miettisi, että olisimme asuneet samassa kodissa, niin yhteisiä vuosia saattaisi olla noin 18-20. Mikäli sisarusuhteet ovat läheiset ja kunnossa, niin aikuisiässä yhteistä aikaa saataneen kasaan joidenkin vuosien mitan verran. Näin voisi olla ja osin onkin toisen siskoni kanssa, vaikka mekin olemme ns. puolikkaita, eri äideistä, mutta samaa osoitetta jaoimme noin yhdeksän vuotta.
Toisen siskoni tapasin ollessani 16- vuotias. Hän oli elänyt äitini kanssa ja minä en, ja niinpä tapasin molemmat ensimmäistä kertaa. Noista ajoista on 31 vuotta ja elettyä elämää on valtavasti eri tapahtumineen.On selittämättäkin selvää, että yhteiset vuodet jäävät vähemmiksi asuttessa eri kodeissa, eri kaupungeissa, enkä vuosien ajan en edes tiennyt, että minulla on toinenkin sisko.
Kuinka siis ollaan siskoja, kun yhteinen historia puuttuu? Onko veri vettä sakeampaa, vai tarvitaanko vain tahtoa? Onko toisen äidittömyys este ja kalvaako kateus ja katkeruus koloja muutenkin mutkikkaaseen tiehen? Onko riittävästi yhteisiä piirteitä, sillä eri biologiset vanhemmat ovat määrittäneet olemustamme ja ajatteluamme ehkä eri suuntiin? Mistä ottaa aika tutustua vieraaseen ihmiseen?
Menin naimisiin kaksi vuotta sitten. Molemmat siskoni, olematta sukua keskenään, olivat kaasoinani. Vietimme yhden yön mökillä, aikuiset naiset ja kokosimme kummallista tilkkutäkkiä elämistämme, jotka kuitenkin hipaisvat enemmän ja vähemmän toisiaan vuosien aikana. Tahtotila ja ymmärrsys elämän mutkikkuudesta olivat avuksi.
Yhden illan istuin Helsingissä maailmanpyörässä etäsiskoni kanssa eväsretkellä. Istuimme vastakkain ja söimme sämpylää, mutta pillimehun tilalla oli aikuisten juomaa. Nauroimme ja mietimme, että alamme ottaa kiinni menetettyjä vuosia ja teemme aikuisina asioita, joita useat siskokset tekevät mikäli asuvat samassa perheessä. Me aloitimme evästelyllä ja katsommalla maisemia maailmanpyörän pyöriessä.
Tapasin siskoni jälleen toissapäivänä. Kaksi vuotta ehti kulua edellisestä tapaamisesta. Tavatessamme emme puhu niitä näitä. Me vertailemme kokemaamme ja muistojamme, jotka eivät joidenkin vuosien ajan millään ole voineet kohdata. Hän kertoo minulle äidistä ja ajatuksistaan. Minä kerron hänelle omia ajatuksiani samasta äidistä ja näkökulmista, joiden kautta minä katson maailmaa. Toisen siskoni kanssa meillä on enemmän yheistä elettyä elämää ja muistelu on toisenlaista. Etäsiskon kanssa me edelleen tutustumme toisiimme. Jotain tuttua kuitenkin, jotain joka tuntuu enemmältä kuin osin sama geenistö. Vaikuttaako ikä ja ajatus siitä, että läheisiä ei kellään ole liiaksi?
Olkoon mitä on. Me molemmat olemme eläneet melko haasteisen elämän ja se, että emme ole yhteistä kotia jakaneet, ei vaikuta siihen yhteenkuuluvaisuuden tunteeseen. Me olemme siskoksia. Kummallisen vahva tunne.
Olkoon samaa vertaa ja tahtotilan sekoitusta, sillä loppujen lopuksi ei tarvita erillistä nimittäjää, vaan tarvitaan vain tunteita ja halauksia. Tarvitaan kyyneleitä ja naurua. Tarvitaan yhteistä halua ja sitä ei saa tehtyä väkisin, joten ehkä näin on tarkoitettu ja elämän järjestelmänvalvojan kummallista huumorintajua on katsoa, kuinka me kaksi rakennamme sisaruusuhdetta näistä lähtökohdista. Se vain unohtui järjestelmänvalvojalta suunnitelmiaan tehdessä, että me olemme eläneet kovin toisin kuin muut, ja ajatuksemme eivät ehkä kulje totuttua rataa, ja se huumorintaju, niin se on loputon ja kumpuilevia reittejä kulkeva. Siksi me olemme siskoja ja me hitto vieköön rakastamme, tunnemme, itkemme ja nauramme.