Kuinka sovitetaan yhteen kaksi aikuista?

Viimeisten parin päivän aikana olen laskeutunut lomalla, ymmärtänyt meneväni naimisiin ja puhunut näistä kahdesta sekä tulevan mieheni, että muutaman ystävän kanssa.

Useimmat meistä unelmoivat nuorena siitä yhdestä ainoasta suhteesta, joka päättyy vasta kuolemaan. Useimmat meistä tai oikeastaan kaikki meistä sellaisen saavat, jos astuvat parisuhteeseen. Jokainen parisuhden päättyy kuolemaan. Kuolema saattaa kohdta toisen parisuhteen osapuolista, se on suru, jota kukaan ei tahdo kohdata. Kuolla voi myös rakkaus, joko molemmilta tai vain toiselta. Suru on jälleen läsnä, toisenlaisena, mutta yhtä kaikki suruna, joka on lävitse käytävä. Suhde voi kuolla omaan mahdottomuuteensa, surraanko silloinkin? Luulen, että vastaus on kyllä. Mutta se suhde, joka kestää aitona nuoresta vanhuuteen, sitä me kaikki tavoittelemme. Tiede tutkii rakastumista, yksiavioisuutta, miksi miehet nykyään ovat perhesidonnaisempia ja kuinka hienhaju vaikuttaa parinvalintaamme.

Älä lue liikaa, älä luota artikkeleihin, jotka kesän alla ilmaantuvat lehtiin sinua opastakseen. Luota elämään, luota keskusteluihin ja vähän ammattilaisten ajatuksiin. En sano, että luota ainoastaan tunteisiisi ja sydämeesi, koska luulen niin joutuvan väärään suuntaan. Ihastus ja himo yhdessä ovat vaarallinen yhdistelmä. Kun veri kohisee korvissa ja kehosi janoaa kosketusta, ihan kenen vaan, kunhan sen halut vain tulevat tyydytetyksi, jä järki parka yöpöydälle. Ihastus värjää maailmaa, ei välttämättä vaalenapunaiseksi, mutta saa valon sävyt muuttumaan ja tuntuu että linnutkin laulavat kauniimmin, jopa keskellä talvea. Taas on tutkittu rakastumisen vaikuttavan ajatteluun ja kehon hormonituotantoon, joten umpirakastunut ei ole kykenevä tekemään järkiratkaisuja. Aivot huutavat hellyyttä ja ihania kuvia ihmisestä, joka vastaa ihan kaikkiin unelmiisi, vaikkei olisi kertonut itsestään vielä oikeastaan yhtään mitään. 

Eikö sitten saa tuntea, hullaantua, antautua intohimon vietävääksi ja lopulta rakastua? Eikö saa haaveilla ja uskoa tämän kestävän elämän loppuun saakka ja kaksi onnellista kulkevatt yhdessä kohti auringon laskua? Missä on romantiikka ja rakkauden ihmeellinen voima, joka aina vain kantaa ja kantaa ja lopulta voittaa kaikki vaikeudet?

Se on olemassa, mutta ei ehkä sellaisena kuin vaalenapunaiset höttöaivot tahtoisivat. Ei sellaisena, joka tulee itsestään ja sitä voi vain vastaanottaa ja ammentaa rakkauden saavista ja juopua suloisesti. 

Muistan ensimmäisen avioliittoini aikaan ajatelleeni kaikkea yllämainitsemaani. Lähdin liittoon täysillä ja sydän täynnä uskoa sen kestävyteen kuolemaan saakka. Ei kestänyt. Eron jälkeen muutama pidempi suhde. Eivät kestäneet. 

Miksi siis nyt suunnittelen aviolittoa ja miksi tämä nyt sitten kestäisi?

Voin väittää olevani vanhempi ja viisaampi. Voin vakuutella tuntevani itseni, yleensäkin ihmisyyttä ja omavaani kokemusta, joka tuottaa väistämättää uudenlaisia ja parempia ajatuksia. Osin onkin näin. Osin on niin, että olen parisuhderintamalla hakannut päätäni seinään, ollut aasimaisen jääräpäinen ja uskonut vakaasti, että luja tahto vie vaikka läpi harmaan kiven. Ei vie, voin kertoa. Osin epäonnistuminen on johtunut siitä, että minulla ei ole ollut aavsitustakaan siitä, kuinka parisuhteessa ollaan tasavertainen kumppani. Kumppani, joka ottaa vastuun itsestään ja yhteisestä suhteesta ilmaisten, ilman kiertoilmaisuja, tahtonsa ja ajatuksensa. Kuka haluaisin rinnalleen tahdottoman myötäilijän tai rääväsuisesti omaa etuaan ajavan itsekkään olennon? 

Kyllä, olen jälleen katsonut peiliin. Ymmärrän, etteivät aiemmat patrisuhteeni ole voineet toimia. Syitä on monia, minä itse, kumppanin omat odotukset, rakkauden eriaikainen ajoitus, mahdottomuus ja eri odotukset. Kaikissa olen rakastanut, tullut omalla tavalla rakastetuksi, olen jättänyt ja tullut jätetyksi, onneksi. Vääränlaisia toisilleen, mutta oikeita jollekin muulle. 

Tämä on minun ajatustani siitä miksi nyt onnistumme.

Me puhumme. Me puhumme kaikesta. Jopa minä puhun, avaudun toiveistani ja peloistani. Kun toinen puhuu, toinen kuuntelee ja sitten annetan vastauksia. Vastaukset eivät ole välttämättä sitä mitä tahtoo kuulla, mutta sinulle vastataan rehellisesti.

Emme tahdo miellyttää toisiamme, liikaa. Tahdomme olla mahdollisimman mukavia, hyväksyviä ja tilaa anatavia, mutta ymmärämme erilaisuutemme.

Olemme keskustelleet lastenkasvatuskesta, taloudenhoidosta, uskonnollisesta näkemyksestä, omistus- vai vuokra-asunto, auto vai ei. Olemme lävitse käyneet seksin, kokemuksellisesti ja uskaliaasti sanojen keinoin. Taustat on haravoitu, molemmat tietävät miksi kumppani on sellainen kuin on  ja miksi reagoi niin kuin reagoi. 

Tuemme toisiamme haaveissa, jotka joko toteutuvat tai sitten ei. Osa haaveista on yhteisiämme.

Kuuntelemme kiukut ja harmitukset, koska tiedämme etteivät ne aina johdukaan minusta. Ilmaisemme harmimme, kauniisti ja joskus puhahdelleen, 

Emme riitele, olemme eri mieltä ja se joskus naurattaa ja joskus ärsyttää. 

Siedämme toistemme heikot puolet, mutta emme anna niille valtaa. 

Kehumme toisiamme ja kannustamme eteenpäin.

Jaamme suukkoja, kosketuksia ja läheisyyttä. 

Olemme tehneet säännöt ja sopimukset rakkaudelle. Tylsääkö, tappaako tunteet? Eivät vaan vahvistavat ja auttavat luottamaan.

Olemme päättäneet sitoutua ja kulkea yhdessä. Suhde on myös toimiessaan yhteinen tahtotila.

Sitten olemme rakastaneet, käyttäneet vaaleanpunaisia silmälaseja, antautuneet ihtohimon aaltoihin, lässyttäneet ja leperrelleet. Söpöily ja sössötys on ihanaa samoin ohikulkiessa saatu kosketus tai pikkutuhma tekstiviesti.

Aikuisena, kokeneena ja ajattelevan yksilönä voi luoda parisuhteen, josta aina on haaveillut. Se ei ole ydinperheunelma ja sen tiedostaminen on tärkeää, jottet laita uuteen suhteeseen entisiä odotuksia. Järki ja sopimukset luovat turvaa ja tekevät suhteen läpinäkyväksi. 

Mutta ilman rakkautta, pakahduttavia tunteita ei parisuhde onnistu. 

Minä sukellaan siis järjen avulla, mutta voi kuinka minä rakastankaan!