Kyläilin, vaikka ei kuulu toimenkuvaan

Lupasin käydä tervehtimässä pientä ipanaa ennen kuin koulu loppuisi. Olin yhteydessä paikkaan jossa hän asuu ja sain ilahtuneen ja myötämielisen vastauksen, jossa minun tapaamistani kerrottiin kovasti odotettavan. Pieleen menivät aikataulut, mutta lupaus on pidettävä, sillä tuolla pienellä ihmisellä ei ole kovinkaan montaa positiivista aikuiskokemusta, enkä tahdo olla yksi niistä, jotka vain katoavat. Miksi luottaa tai luoda vuorovaikutteista ihmiskontaktia, jos vastapuoli katoaa, ilmoittamatta ja ihan kokonaan?

Soitin ovikelloa. Oven avaa tuttu aikuinen, mutta ipanaa ei näy. Huhuilemme, saamatta vastausta. Tiedän, että hän tietää ovikelloa soittaneen olevan minä ja tiedän hänen odottaneen. Tiedän myös sen, että hänen on vaikea ilmaista tunteitaan, varsinkin positiivisia ja niiden vastaanottaminen on vaikeaa. Tiedän, että minun on vastustettava haluani halata, sillä se on hänestä kiusallista. Tiedän myös sen, että tietyt, tavanomaiset, kysymykset eivät avaa toivomaani keskustelua.

Tunnen hänet sen verran, että käytös, joka ensimmäiseksi ilmenee, on ilon ja jännityksen purkautumista. Lapsi istuu ämpärissä, väistelee katsetta ja kertoo takuu varmasti kuolevansa. Tämä kaikki ilmaistaan kuitenkin hymyillen pörröisen otsatukan takaa. Kysyn lupaa päästä katsomaan hänen huonettaan ja lupa myönnettään. Siirrymme omaan maailmaamme, jossa ei toimi yleisesti totutut keskustelumallit ja -tavat.

Me rullaamme kertakäyttösadetakkia ja teemme muutaman koulutehtävän. Hän haluaa näyttää taitonsa, sillä onhan hän käynyt ensimmäistä kertaa elämässään jo kokonaisia koulupäiviä. Varovaisia tiedusteluja kavereista vältellään, mutta tiedän heitä olevan, sillä aikuinen on tämän minulle kertonut. Pieni ihminen ei tätä kohtaa halunnut sanoittaa, joten siirryimme sujuvasti Harry Potter- maailmaan, jossa minun tuli todistaa osaamiseni, aivan kuin sen myötä todistaisin olevani minä ja todistaisin tuntevani ja muistavani hänet. 

Muutama tunti kului irrallaan todellisuudesta. Siitä todellisuudesta, että minulla on alkanut loma ja tämä tapaaminen saattoi olla viimeinen fyysinen kohtaamisemme. Tosin emme elämästä tiedä ja häneltä saatu tekstiviesti todistaa, että yhteydenotto saattaa myöhemmässä vaiheessa olla mahdollinen. Työn kannalta emme enää kohtaa, joten suhteemme ei ole opettaja-oppilas, vaan se on ihmisen ja ihmisen välinen. 

Koskaan ei tiedä kuka tekee sinuun syvän vaikutuksen. Emme tiedä kohtavatko ikämme, elämäntilanteemme tai edes onko meillä alkuun yhteistä kieltä. Kannattaa antaa ihmiselle aikaa ilmaista ajatuksensa, vaikka ensimmäisinä ilmaisukeinoina olisi tuijottavat silmät pulpetin alla vihaisen murinan saattelemana. 

Olen kiitollinen, että olen saanut tutustua tuohon pieneen ipanaan, joka älyllisyydellään ja ajatusmaailmallaan vetää vertoja monelle tuntemalleni. Osin olen hänen kauttaan päässyt sellaiseen maailmaan, jonka toivoisi olevan totta aikuisten kesken, jossa pieni ihiminen ilmaisee kiitollisuutta ja ymmärrystä yhteiskunnan tarjoamista tukitoimista. Hän ei valita leikkauksista tai siitä, että joku toinen saa enemmän. Hän yrittää pärjätä päivä kerrallaan ja sen hän tekeekin niin hyvin, että moni voisi ottaa mallia.

Voi kuinka toivon, että elämä tarjoaa pienelle ihmiselle monta ja ihmeellistä kokemusta,. Toivon hänen elämän olevan täynnä satuja, yksisarvisia ja taikuutta.