Lapseni

Tiedätkö lapseni. Ennen kuin sinä synnyit, ennen kuin edes olit pienenä ajatuksena mielessäni, minulla oli paikka sydämessäni sinulle. Sellainen lokero, jossa vanhemmuus syntyy ja kasvaa.

Synnyttyäsi, minä rakastuin sinuun syvästi. Onneksi niin, koska toisinkin olisi voinut olla. Olisin saattanut tuntea sinut vieraaksi, vaikeaksi ottaa syliin ja halata. Onneksi rakastuin.

Pienenä ja kiukkuisena poljit jalkaasi oman tahtosi mukaisesti, vastaan minun tahtoni. Silmissäsi näkyi kysymys, miksi? Siksi rakas lapseni, että halusin turvata sinun tiesi, siksi, että en osannut muuta tehdä, siksi että et joutuisi itsellesi liian hankalaan tilanteeseen. Tilanteeseen, jota et olisi sinun kokemuksella vielä ratkaissut. Nykyään olet jo taitava ja itsenäinen, mutta tuolloin pellavapäisenä tarvitsit minun ohjaustani. Olen ohjannut sinua tietoni, taitoni ja ennen kaikkea sydämeni mukaan. En ole ollut taitava asettumaan sinun maailmaasi aina, kun olisit sitä tarvinnut. En osannut lohduttaa, kun itkusi oli niin syvä, että sille ei löytynyt sanoja. Voi lapseni, en kyennyt kuulemaan tahtoasi, kun aikuisen väsymys ja taakka melkein kaatoi minut alleen. Se väsynyt hymy ja hajamielinen taputus olkapäällesi oli silloin ainoa mihin pystyin. Ja kun sairastit, istuin, itkin ja toivoin sen vain loppuvan. Osin siksi, että olisit terve ja hymyilist minulle, mutta osin siksi että olin lohduton ja keinoton. Minä olin vanhempana tietämätön ja opin kulkiessa kanssasi rinnan. Sinä luotit kaikessa minuun ja olin sinulle kaikkein tärkein ja sitä minä pelkäsin, koska olenhan vain ihminen ja sitä myötä erehtyväinen. En ole aina ollut se vanhempi, jota halusit tai olisit tarvinnut, mutta en lähtenyt minnekään, yritin parhaani, minä opin ja onnistuin.

Minä pystyin moneen. Pystyin ilahtumaan tahmaisista kädenjäljistä puhtaassa peilipinnassa, koska se kertoi sinun oppineen nousemaan seisomaan. Ilahduin naurustasi, joka pulppusi jostain ilon lähteestä, jonka meiltä vanhemmilta on hukassa. Olin onnellinen, kun sinä onnistuit, ihan itse ja se näkyi loisteena silmissäsi. Hymyilin, kun yhdessä hypimme lävitse lammikoiden ja lehtikasojen ja kun se mörkö vihdoin muutti sänkysi alta. Onnistuin rajaamaan tahtoasi, silloin kuin se olisi ollut sinulle haitallinen. Murrosiän tuulet onnistuin kestämään, vaikka olin jo luovuttaa. Olin varma, että vain minä olen maailman huonoin vanhempi. Olin neuvoton, mutta kuuntelin sydäntäni ja sanoin ei. Et pitänyt siitä, etkä monesta muustakaan mitä sanoin. Se tuntui pahalta. Toiminko oikein ja teenkö ratkaisuja itseni kannalta vai näenkö tarvittavan määrän sinun haluasi. Olenko se vanhempi, joka jyrää sinun maailmasi vain todistaakseen, että voin ja näyttääkseni suuren viisauteni, joka todellisuudessa on vain hataralla pohjalla oleva luulo. Tiedän kuitenkin tehneeni oikeitakin valintoja. Ehkä ymmärrät ne, kun olet itse vanhempi. Saanut minusta etäisyyttä ja aikaa tehdä maailmastasi sinun näköisesi

Ja nyt, kun olet kaukana, ainakin siltä tuntuu, olet vieläkin lapseni. Sydämeni vasemmassa kammiossa on kolo, jonka aika on sinne muovannut, Sinne on tallennettu pienen pieni suukkosi, aamuöinen tuhinasi ja kaikki se minkä olemme yhdessä jakaneet.  Ja siellä sydämen pienessä kolossa kaikki muistot ovat tallessa ja kuiskivat toisilleen. Sydämen sopukan perällä ovat myös ne hetket, jolloin riitelimme, vihasimme ja epäonnistuimme. Onneksi nuo hyvät muistot hyväksyvät myös ne ja ne ovat osa suurta kokonaisuutta, jonka vain lapsi ja vanhempi voivat yhdessä luoda.

Oi lapseni. Et näe itseäsi minun silmin, jos näkisit, nin ehkä antaisit anteeksi pahalta tuntuneet teot ja ajatukset. Minun silmin, sinä lapseni, olet kaunis, ihanan erehtyväinen ja oman suuren polkusi alkupäässä. Toivon tiellesi lempeitä tuulia, uskomattomia kokemuksia, hieman hankaluuksia ja kykyä selvittää ne. Toivon, että joku päivä sinun sydämessäsi olevassa sopukassa olevat muistot yhdistyvät minun muistoihin. Tuolloin voimme istua hiljaa vierekkäin ja antaa vain sydänten keskustella keskenään.

Rakastan sinua lapseni.