Lapsien maailmaa

Valkovuokot kukkivat juuri parahiksi lähestyvää äitienpäivää ajatellen. Kuinka kaunis onkaan pieni, hento ja valkoinen kasvi. Uhmaa kevään kylmyyttä, puskee lävitse routaisen maan ja kurottaa kohti aurinkoa. Valkovuokkojen muodostama matto metsässä, jossa mikään muu ei vielä kasva ei viherrä, on todisteena siitä, että talvi on takana, voitettu ja selätetty. Viriää toivo paremmasta ja kauniimmasta. Ihmiset ovat toisiaan kohtaan lempeämpiä ja tuntuu helpolta hymyillä tuntemattomalle, katsoa silmiin ja vaihtaa sananen. Kuinka soma näky on pieni kyykyssä istuva ihmislapsi, joka kerää pullein kätösin kimppua äidilleen. Hikiset sormet tarraavat hieman tahmaisiin kukan varsiin ja kuihtuminen alkaa. Onneksi kukat sinnittelevät kotiin asti ja maljakkoon päästyään imevät vettä henkensä edestä. Kukkien tajuttua käyttötarkoituksensa kohottavat terälehtensä paremmin näkyviin ja kun ne uupuvat, tiputtavat keltaisena valuvat kyyneleensä pöydälle ja nuupahtavat. Toivoa sopii, että äiti, joka nämä kukat on saanut, on niiden arvoinen ja hän on niitä asiaankuuluvasti ihaillut, sulkenut lapsen syliinsä ja painanut posken pehmeää poskea vasten. Aamuinen rauha makuuhuoneessa ja maailman kaunein näky, äiti ja lapsi. 

Vuosien varrella eri työtehtävissä, eri paikkakunnilla, olen tehnyt monenlaisia havaintoja äitienpäivää koskien. Oma kokemukseni äitiydestä on myös monimuotoinen, erilainen ja se ei aina tunnu mukavalta. 

Istun alakuloisen lapsen vieressä. Hänen edessään on ryttyyn rutistettu paperi. Paperiin oli aikomuksena ilmestyä äidille tarkoitettu runo, jonka sisältönä oli määrä olla arvostavia ajatuksia omasta rakkaasta äidistä. Houkuttelun jälkeen katse nousee ja ajatus pusertuu ulos huulien vastustuksesta huolimatta. Äiti on tylsä, kamala ja on vaikea löytää hänestä mitään hyvää sanottavaa. Näköalattomana aikuisena pyrin viemään tehtävänantoa eteenpäin. Ehdotan ajattelemaan onnistunutta ja hyvää hetkeä äidin kanssa. Osaako äiti tehdä hyvää ruokaa? Mikä oli kaikkein kivoin asia, mitä viimeksi olette tehneet? Tuloksena murjotusta ja vääntelehtivä lapsi tuolilla. Paperi on vaarassa rutistua olemattoman pieneksi ja vaikeasti suoristettavaksi. Varovasti kysyn, onko sinulla mukava mummo. Silmät alkavat loistaa ja esiin puskee hymy. On, kuuluu henkäyksenä annettu vastaus. Tee kortti mummolle, ehdotan ja voin poistua, koska apuani ei enää tarvita. 

Pieni ipana istuu hartiat alaspäin suuntautuneina. Hän ei osallistu keskusteluun, ei ollenkaan, koska hän ei tiedä mistä puhutaan. Ei tunnista loistetta muiden lasten kasvoilla, ei innostu ajatuksesta kukista eikä kortin ulkomuodosta. Ei tahdo ajatella äitiään, jonka luona ei halua vierailla. Sijoituskoti on hänen kotinsa ja biologinen äiti on nimenä papereissa, jotka seuraavat lasta hänen kasvaessaan. Kuinka monta kertaa hän elämänsä aikana vielä miettikään kevään korvalla osattomuuttaan ja kyvyttömyyttään ymmärtää muita. Kenelle suunnata kortti ja miksi? Istumme hiljaa ja ihailemme kevään edistymistä, katselemme taivaalle ja haaveilemme kesästä. 

Lapsi saapuu isänsä uuteen kotiin. Siellä häntä odottaa isä, isän uusi vaimo ja sisarus, joka on isän ja isän uuden vaimon yhteinen saavutus. Nainen kehoittaa lasta kulkemaan sisään suihkun kautta, jotta lapsen oman äidin jättämät äitipöpöt voidaan huuhtoa alas viemäristä. Kuinka äitipöpöjä pestään pois? Käykö siihen tavallinen saippua ja saakohan se sisältää  hajusteaineita? Niin, lohduttavia sanoja on vaikea keksiä, mutta kuunnella voi ja olla läsnä. 

Lapsi suree äidin menetystä. Äiti, jonka syliin kuoli lapsi, vain tunnin ikäisenä. Tätä lasta, joka asian tahtoo minulle jakaa, ei ollut vielä olemassa, ei edes haaveissa, sillä syli oli tyhjä ja menetys suunnaton. Silti tämä lapsi, vuosien jälkeen syntynyt ja nyt jo isoksi kasvanut, suree äitinsä puolesta. Istuu hartaasti pulpettinsa äärellä ja käsissä muodostuu rakkauden täyttämä kortti, jonka jokainen kohta hehkuu tunnetta. 

Hautausmaat ottavat vastaan myös äitienpäivänä. Kukat loistava karua, vielä väritöntä maata vasten ja ovat osoituksena erilaisista muistoista. Useat kukkaset ovat äidin muistolle. Äidin, joka kulkee jossain tavoittamattomissa, mutta jonka toivotaan olevan läsnä ja kuulevan ajatukset, jotka jäljelle jääneet lapset lähettävät. 

Entä melkein- äidit? Ne jotka istuvat kerta toisensa jälkeen syli tyhjänä, koska lääkärit eivät ole löytäneet syytä lukemattomiin keskenmenoihin. Entä isä, joka hoitaa äidin tehtävää, koska äiti ei siihen jostain syystä kykene tai hän on kuollut?

Voi kuinka toivoisin äitienpäivän olevan kaikille valkovuokkojen, tuoreen kahvin ja rakkauden tuoksuista. 

Itse olen äiditön lapsi. Lapsi, jonka biologinen äiti ilmaantui elämään vasta 16- vuotiaana. Onneksi ilmestyi. Lähden kohta äitini luokse, halaan häntä ja laskeudun lapseksi. Olen turvassa äidillisessä ilmapiirissä, vaikka matka onkin ollut pitkä eikä aina ihan kivutonkaan. 

Sunnuntaina käyn tyttäreni haudalla. Vietän siellä tovin, kuuntelen tuulta ja annan sen koskettaa minua tyttäreni puolesta. Lähetän ajatuksen sinne jonnekin, kerron että rakastan, että muistan ja edelleenkin kaipaan. 

Minä ajattelen äitienpäivästä kovin eri tavoin, kuin moni muu. Osin olen siitä surullinen. Osin se tuo näkökulmaa nähdä toisin ja ymmärtää niitä, jotka eivät äitienpäivänä kerää valkovuokkoja.