Liikunta
Liikunta ja liikkuminen ovat varmasti loppuelämäni ajan ystäviäni ja vihollisiani. Vietin tänään, luentoa verkosta kuunnellen, aikaani sinisen jumppapallon päällä vetkutellen. Katse ikkunasta ulos ja ylös alas pomppien alkoivat sälekaihtimet vilisemään silmissä. Ei ollut puhettakaan, että olisin voinut suunnata katsetta tietokoneen ruutuun, jossa vaihelivat luennon diat, ei hitossa. Sanat erityisopetus ja integraattio hyppivät epärytmisesti ja pahoinvointi oli lähellä. Silmät kiinnikään ei voi pomppia, koska keski-ikäinen tasapaino järkkyy ja putoaminen, vaikkakin pehmeälle matolle, ei ole suotavaa. Olisi nolottanut, vaikka kukaan ei ollut kotona edes näkemässä. Pompin kuitenkin urheasti ja luulen, että osaan tentissä vastata oikein kysymyksiin, kunhan vain muistan missä kohaa pallojumpaa asiaa käsiteltiin.
Aiemmassa elämässä, ennen parisuhdetta, kävelin, kävin salilla. pyöräilin ja jumppailin pallollani. Kävelin uskomattomia määriä, ilman tuskaa ja ilman pakkoa. Usein kävelyn jälkeen, iltapäivän puolella hyppäsin pyörän selkään ja huristelin helpostikin 20 km. Salilla käyminen oli henkireikä ja rakastin trikoissa ähkimistä epämukavissa asennoissa. Ei haitannut, vaikka kuntopyörällä polkiessa ei maisema vaihtunut. Tyydytystä toi kuluneet minuutit ja telkkarista katsottu ääliö amerikkalaishapatusohjelma. Ihanaa oli huitoa harjanvartta edetakaisin niskan takana. Pyllistelin ja venyttelin ihanan hikisenä. Makasin raukeana matolla lattialla unohtaen, että salilla oli muitakin.
Olin siis kunnossa, kiinteämpi ja ryhdikkäämpi. Sitten rakastuin. Sitten muutin. Sitten aloitin uusperheilyn. Sitten aloin tekemään sijaisuuksia ilman pysyvää työpaikkaa. Sitten aloitin opiskelu. Hiton sitten ja sitten. Nyt pitäisi löytää uusi rytmi, jonka voin sovittaa uuteen kotikaupunkiini. Olen kulkenut mahtavia reittejä, jotka kutsuvat minua hiljaa kuiskaten. Ehkä kuiskaus on liian hiljaista ja se sekoittuu kaikkeen muuhun hälinään. Jokainen otettu askel uusilla poluilla on vastaanotettu lämmöllä ja hyväksyen vieraat askeleeni. Vika on siis minussa. Kuinka sovittaa omat liikunnalliset tapani rakkauden ja pyykin pesun väliin?
Kukaan ei minua estä. Päinvastoin minua kannustetaan ja tuettaisiin vaikka kuinka paljon. Mieheni osti minulle teknisen pitkähihaisen lenkkeilypaidan, jonka ihan itse pyysin. Arvatkaa onko sitä käytetty? Se on hienon oranssinen ja tuntuu hyvältä päällä. Se ihmettelee kaapin tarjoamaa pimeyttä ja kyselee alushousuiltani kummissaan miksi ne aina välillä katoavat ja palaavat, paidan pysyessä tiukasti liikkumatta. Lenkkihousut ovat viereisessä kaapissa, joten paita ja ne eivät ole toisiaan vielä koskaan tavanneet. Ehkä esittelen heidät toisilleen joku päivä.
Uudessa kotikaupungissani on sali, jota googlettelin jo ennen muuttoa. Se on varmaan vieläkin siellä missä arvelen, mutta en ole päässyt sen ulko-ovelle, vielä. Minä joka olin melko hurahtanut Fustran maailmaan ja minä jolla oli jopa hetken aikaa personal trainer. Hän joka kannusti minusta ulos sellaista, jota en olisi arvannut minussa olevankaan.
En voi syyttää raskauskiloja. koska kuopuskin on jo 21- vuotias. Joulua ei voi syyttää, koska sekin on vasta edessä. En voi syyttää miestä enkä edes terveyttä.
Mystinen on naisen psyyke ja sen liikuntaosuus. Tietoisuus on ja tieto. Keho muistaa hyvän olon ja kaipaa sitä, mutta mieli tökkää vastaan. Etsin siis sisäistä liikkujaani ja toivon, että en ennen sitä ole vyörymistilassa, niksauta nikamia tai nyrjäytä nilkaa vain sen vuoksi, että olen laiska ja täynnä selityksiä. Ennen liikunnan löytymistä lupaan vaivata edes sinistä jumppapalloani ja toivin ettei se puhkea.