Luovutanko?
Kuvassa olevan kasvin tilaa en ota vastuulleni, ainakaan täysin. Ensikäynnillä uudessa uusperhekodissani havaitsin kasvin poikien huoneessa. Oi kuinka se kukoistikaan, viheriöi ja oli tuuhea. Niin kuin kuvasta näkyy, ei ole enää. Onko uusperhetilanne liikaa kasville?
Pohdinnan alla kasvin kuntoa ajatellen on paikanvaihdosta loukkaantuminen, vakava hoitovirhe, minun muuttaminen samaan kotiin tai joku muu. Kasvi parka. Yhdessä olemme toisiamme katselleet. Kasvi tiputtelee lehtiään yksi kerrallaan ja minä kerään niitä pois. Olen jutellut ja muistanut kastellakin. Välillä olen päästänyt hänet kuivahtamaan, sillä jostain olen kuullut myös sen tekevän hyvää. Annoinpa eräänkin kerran myös ravinnetta. Luin purkin kyljestä ohjeet, laimensin oikeaan mittasuhteeseen keltaiseen kastelukannuun. Aavistuksen arvelutti seoksen rakeisuus, mutta sekoittelin sitä hartaasti pienellä muovilapiolla ja kaadoin kasville. Ei kuollut, mutta eipä innostunut kasvuunkaan.
Mieheni on lisännyt multaa ja muistan päivittän raottaa sälekaihtimia, jotta valoakin raukka saisi. Olen kuiskinut kasville kannustavia sanoja ja hönkinyt hiilidioksiidia suoraan päin. Kasville tämä on sallittua, mutta ei ihmisille. Ei kannata kokeilla, pitävät pöljänä. Sitä mukaa kun kasvi tiputtaa lehtiä, kasvaa pienen pieniä alkuja tilalle. Ne ovat jo kauempaakin erotettavissa, mutta kaukana on tuuhea latvusto, joka kurottelee uusiin korkeuksiin. Nyt mietimme, että luopuako kasvista ja hankkia tilalle uusi vireä yksilö. Myönnän, että tämä keskustelu on käyty kasvin kuullen ja lienee loukkaantunut, sillä tiputti pari lehteä lisää.
En tohtisi luovuttaa, mutta iltaisin kun katselen kasvia sohvalta käsin, saan itseni kiinni ajatuksesta, että kylläpä se onkin ruma. Tätä en sano ääneen, sillä montaakaan lehteä ei ole enää tiputettavissa. En henno ääneen todeta edes sitä, että en tiedä mikä kasvi on kyseessä. Saattaisi lopullisesti loukkantua, sillä hän tietänee minun nimeni ja rotuni. Raastava tilanne. Pieni osa minusta on päättänyt pelastaa kasvin ja uskoo ihmeeseen, mutta realismi karjuu toisesta korvasta sisään.
Lempeitä sanoja ja maanittelua. Onko kasveilla joku ikä, jolloin ne vain kuolevat ja ovat saattohoitovaiheessa ja nukkuvat yön aikana hiljaa pois. Huomaanko, koska kasvi on liian väsynyt yrittämään ja toivoisi etten enää kaataisi vettä sen ravinnoksi? Ehkä salaa kaipaan uhkeaa ja elinvoimaista kasvia, jota kaikki meillä käyvät ihailisivat ja harhaisesti luulisivat minun olevan jonkinlainen viherpeukalo. Mieheni puolen ihmisille tämä saattaisi vielä mennä lävitse, sillä ovat tunteneen minut vasta vähän aikaa. Oman puolen ihmisille on jo muodostunut rehellisempi kuva kasvien hoitotaidoistani. He tietävät, että viimeiseen yli kahteenkymmeneen vuoteen ei kodistani ole viherkasvia löytynyt. Viimeisimmät kasvit kodissani söi dinosaurus. Näin kertoi esikoiseni ja todisteena hänen käsissään roikkui kaksi pitkäkaulaista dinoa. Uskottavahan se oli.
Loppuun tahdon todeta, että kodistamme löytyy kaksi kasvia tämän vaivaisen lisäksi. Ne elävät ja voivat hyvin.
Tuijotamme toisiamme kasvi ja minä. Näen hänen yrittävän, joten ehkä minunkin on vielä muutam kastelu suoritettava…….