Luulin, että vain minulla…

Joulukuu on aikaa, jolloin pimeä valtaa kadut, kodit ja jollakin jopa mielen. Jouluhenkiset heräävät eloon ja hehkuvat joulun salaisuuksia, tuoksuvat kanelilta ja neilikalta. Vuosi on loppumaisillaan ja on kiire tehdä kaikki se, mikä alkuvuodesta tuli luvattua. Laihis ei tässä kohtaa enää onnistu ellei ole tehokas, mutta onneksi uusivuosi, uusine lupauksineen on jo nurkan takana. Joulupallot kaivetaan esiin ja kodit täyttyvät kynttilänvalosta, vaikka se sisään hengitettynä on kuulemma vaarallista. Mielessäsi voit jo kuvitella miltä vastapaistettu kinkku tuoksuu ja miltä tuntuu upottaa lusikka porkkanalaatikkoon ja kauhoa sitä isoksi keoksi lautaselle. Vannottuasi ettet enää syö, huomaat käden hamuavan suklaata, ihan vähän vain.

Lähes jokaisessa kahvipöydässä, juna-aseman laiturilla ja keittiön pöydän ääressä käydään keskusteluita joulusta ja sen tuottamista odotuksista. Yhteinen aihe sään lisäksi. Tuntemukset eivät vain ole yhteisiä vaan niitä on monen moisia, ihan kaikenlaisia ja vähän päälle. Joulu on kuitenkin yleisellä tasolla hyvä aihe aloittaa keskusteluita, varsinkin tuntemattomien kanssa, sillä säästä ei herra varjele, jaksa enää puhua. Sataa, sataa ja jos ei sada, niin ainakin melkein. Toinen toivoo lunta ja toinen vetisempää mallia. Valkoinen joulu kuitenkin kelpaisi kaikille.

Syksyn aikana olen asunut uudella paikkakunnalla, opiskellut uusien ihmisten kanssa ja sijaistanut uusissa paikoissa. Olen siis tutustunut uusiin ihmisiin, joiden elämät ovat ensisilmäyksellä näyttäneet tasapainoisilta, eheiltä ja jotenkin paljon paremmin onnistuneilta, kuin oma elämä silloin joskus. Silloin, kun pää oli painuksissa ja hartiat lysyssä. Silloin, kun elämä oli kaikin tavoin surkeaa ja sen olisi ollut valmis vaihtamaan mihin tahansa, sillä olettamus oli, että oma oli kerta kaikkiaan eletyksi kelpaamaton. Huonoja valintoja ja pahuksenmoista epäonnea. Jukolauta kun teki mieli tirvaista päin näköä hymyilevää naista, joka sanoi -Paistaa se aurinko joskus risukasaankin.

Kukaan ei ymmärrä eikä kellään ole yhtä vaikeaa. Muut naiset näyttivät kauniilta ja itsevarmoilta. Muiden lapset eivät kiukutelleet ja muistivat aina sanoa kiitos. Eronnut ja yksinhuoltaja oli yhdistelmä, josta ei voinut syntyä onnistumisia yhdellekään perheen jäsenelle. Vain minä olin vartaloltani runsas ja kaikki muut jaksoivat kuntoilla. Kutoivat sukkia ja leipoivat mutakakkuja ja koti oli aina kuin sisustuslehdessä. Elämän viedessä eteen päin mielikin muuttui ja pehmeni. Huomasin jopa, että minullahan menee paremmin kuin jollain toiselle ja jos ei paremmin niin ainakin eri tavoin.

Nyt istuessani eri pöydissä kuunnellen ja tutustuen uusiin ihmisiin, niin huomaan esiin tulevan monta tarinaa. Yksi kerrallaan kertoo oman elämänsä kokemuksia. Yksi vie lastaan magneettikuvaukseen, toinen on jäänyt leskeksi ja kolmen lapsen yksinhuoltajaksi ja kolmannelta on löytynyt melanoma. Lapseton syli on kaivannut lasta vuosia ja on antanut sen sijaislapsien käyttöön. Eroja, tuskaisia ja joulun aikaan itkettyjä kyyneliä. Huolestuneita vanhempia, jotka ovat tehneet useampaa työtä taatakseen lapsilleen joulun. Itsetunnot saattavat olla seitinohuita ja heikolle perustalle rakennettuja. Harva on tyytyväinen vartalonsa kaariin, vaikka minun silmiin näyttääkin kauniilta. Moni pohtii uskaaltaako ottaa uusi askel, mennäkö töihin, hoitaako lastaan vai opiskelisko. Menetettyjä lapsia, unelmia ja mahdollisuuksia.

Ja jokainen tapaamani ihminen menneisyydestätai nykyisyydestä, on oman elämänsä sankari. Jokainen on vuorollaan luullut olevansa ainoa, joka rämpii ja tuntee juuri näin. On sulkenut suunsa häpeästä tai syyllisyydestä. Ei ole hennonut kertoa tarinaansa, koska ei halua olla vaivaksi eikä tahdo kenenkään luulevan, ettei olisi onnellinen saamastaan. Tahtoo yrittää, jaksaa ja tuottaa siinä sivussa hyvää muille. Oman pään sisällä aika ajoin kysymys -Miksi minä? Muiden elämä näyttää hienolta ja vaivattomalta.

Onneksi ihmiset puhuvat muustakin kuin joulusta ja säästä. Ihmiset haluavat nähdä pinnan alle ja antaa jotain myös itsestään. Niin pääsevät vapaaksi tunnetut tunteet ja ajatellut ajatukset. Sanat lentävät yli pöydän ja katseet kohtaavat myötätuntoa ja ymmärrystä. Hetkiä arjen keskellä, jolloin huomaa, että minä vain luulin, että vain minulla on näin. Onneksi huomaa. Se vapauttaa olemaan ihminen ja juuri oikeanlainen tälläisena. Se myös ajaa tiehensä turhan itsesääliin ja ottaa kumppanikseen empatian ja riittävän ylpeyden tunteen onnistumisesta. On hienoa olla ihminen, jolla on ihan niin kuin muillakin.