Maalattu kuu
Se kuu oli kuin taivaalle maalattu. Sen maalaamiseen oli tarvittu suurta sivellintä ja vähän pienempää. jolla oli saatu sävytettyä tummempia kohtia pintaan. Kuu ei ollut aivan täysi. Sen vasemmasta reunasta puuttui siivu. Hyvä niin, koska muuten se olisi ollut liian täydellinen loistaessaan sinisellä pakkastaivaalla. Taivaansini syveni melkein silmissä. Kuu ei kuulunut siihen kohtaan taivasta, mutta oli siinä kuitenkin. Maalattuna.
Luminen metsä yhdessä sinitaivaan kanssa loivat melko rauhaisan kontrastin. Lumikin näytti aavistuksen siniseltä, mutta kyseessä ei ollut kuuluisa sininen hetki. Ei suinkaan. Oli sitä edeltävä hetki, jonka melkein saattoi aistia erittävän taikaa ja kaikki olisi sen hetkenä mahdollista. Kuussa on sellainen hauska piirre, että se tuntuu seuraavan, vaikka käänsi auton rattia siitä pois päin. En tahtonut tehdä niin, mutta tien mukaisesti oli syytä ajaa, jotta pääsisi turvallisesti kotiin. Onneksi kuu seurasi, taivaansini syveni ja puiden oksilla lepäävä lumi heijasti kaikkea tätä.
Tuo ajomatka on jäänyt piirtyneenä mieleeni ja saan sen helposti silmiini, kun suljen silmäni ja annan sille mahdollisuuden. Annan sille mahdollisuuden, sillä se oli jotain syvästi kaunista ja rauhoittavaa. Maailmassa ei ollut muuta kuin me. Ei muuta kuin tuo hetki. Saatoin hengittää, katsoa vuoroin maisemaa ja vuoroin alla kulkevaa tietä. Saatoin antaa itseni tuntea ja olla tuntematta. Hetken sellainen riemullinen tunne, että jos katoaisin tuohon hetkeen, astuisin ulos autosta ja kulkisin puiden siimekseen, häviäisin ikuisesti. Löytäisin jotain salattua, piilotettuna liian kiireisiltä ihmisiltä. Ehkä kuu olisi johdattanut minut maailmaan, jossa sinisen eri sävyt tanssivat tähtien alla ja kiinnittävät itseensä maalatun kuun. Sitten kaikki kuuluisivat yhteen. Saumattomasti ja itsestään selvästi. Kaikki tuntisivat toisensa näkemättä ja aistisivat läsnäolon kuulematta.
Minä olen maalattu. Olen maalattu siveltimellä, joka on kastettu uuteen veteen ja joka valitsee uusia sävyjä. Sävyjä, joihin en ole vielä tottunut ja ne osuvat silmiini peiliin katsoessani. Ne hyppäävät näkyviin auton taustapeilistä, hymyilevät ja ilakoivat aiheuttamastaan yllätyksestä. Tummemat kohdat minuunkin maalataan pienemmällä siveltimellä. Nykyään jo niin pienellä, että tummuus lähes häviää näkyvistä. Se on kuitenkin pohjalla muistuttamassa, että sekin on olemassa.
Minun taivaani, se johon olen maalattu, on uusi elämäni. En ihan vielä kuulu siihen. Opettelen. Toivon kuitenkin, uskon, että voin kadota tähän uuten maisemaani lopullisesti. Tahdon löytää sen sisältä uudet mahdollisuudet ja paikan, jossa kaikki mahdolliset värit vaeltavat sulassa sovussa ja kiinnittävät minut. Kiinnittävät minut maalatun, mutta tarkoitetun.