Mauno Koiviston hautajaiset
Ystävämummoni sytytti kynttilän. Sytyttämisen jälkeen istuimme hiljaisina ja katselimme television ruudulta Tuomiokirkkoon saapuvaa ihmisvirtaa. Kommentoimme hillityllä äänellä ja mainitsimme nimeltä kasvoja joita tunnistimme. Rouva Tellervo Koiviston olemus teki suuren vaikutuksen. Vanha rouva, joka saattoi miestään haudan lepoon ja joutui tekemään sen koko kansan edessä. Harmaantunut pää erottui eturivistä, mutta onneksi kunnioitettavan etäältä, jotta hän sai surunsa pitää itsellään niin paljon kuin suinkin kykeni. Talutettuna miehensä arkulle ja minä ystävämummoni kanssa pyyhimme kyyneliä. Suuri rakkaus, elämän mittainen ja vain kuolema heidät erotti.
Valitsin tämän päivän vierailulle, sillä arvelin meidän molempien tahtovan nähdä nämä hautajaiset. Olin oikeassa ja ennen aiemmin sovittua ajankohtaa soitin ovikelloa ja ilahtunut ystävämummoni tahtoi oikein kovasti kaulata minua, se olikin lämmin halaus. Hautajaiset kestivät pitkään, mutta ajankulun tuntemus ei vastannut kellon näyttämää aikaa. Hain meille nenäliinat, sillä piispa Eero Huovinen puhuin kauniisti ja osoitti vakaat sanansa suoraan surevalle leskelle, ikään kuin he olisivat olleet tilassa kahden. Vieressäni istui pieni ystävämummoni, joka itki myös omia menetyksiään, kuten tein minäkin. Harvasanaisesti lausuimme ääneen muistojamme omien rakkaiden muistoista. Me kaksi eri-ikäistä, molemmat lapsemme haudanneet ja kuten aina hautajaisissa, tuo syvällä asuva suru ilmaantui istumaan hiljaiseen olohuoneeseen. Sytytetyn kynttilän liekki lepatti levollisesti ja pienen mummon virttä veisaava ääni oli kaunis. Paijasin häntä selästä ja se riitti hetken lohdutukseksi.
En osaa kuvitella mitään muuta paikkaa, jossa olisin mielummin ollut tuolla hetkellä. Hiljainen olohuone ja kahvin tuoksu, jonka seuraksi ystävämummon leipomaa pullaa. Mummon harteita lämmitti vaaleanpunainen villatakki ja sisäisesti kahvi, jonka joimme olohuoneessa samaan aikaan, kun Tellervo Koivisto heitti hautaan punaisen ruusun. Nielin itkua, sillä punaisen ruusun heitin myös minä tyttäreni hautaan. Mummo nyyhkäisi ja kysyi otanko lisää kahvia ja kosketti kättäni hellästi.
Koko kansakunnan suru ja kunnioitus välittyi suoran lähetyksen kautta. Kauniita sanoja ja suoria sotilaallisia rivejä ja kumaraan painuneita surevia hartioita, Ryhdikkäästi viimeistä palvelustaan suorittavia miehiä, jotka kantoivat vastuunsa vakaudella ja arvokkuudella. Kaunista ja sadepilvet ymmärsivät olla tulematta ja sen sijaan aurinko suodattui pilvien lomitse ja valaisi tilaisuutta.
Surun sanoitusta sohvalla. Kuoleman kohdatessa ymmärtää lopullisuuden. Ei ole mitään jäljellä. On vain kuvat ja muistot, ehkä kirjoitetut tekstit ja liikkuvaa kuvaa, joka on tallentunut katsottavaksi. Ihmistä ei kuitenkaan ole kuultavaksi ei puhuttavaksi eikä ikinä enää koskettavaksi. Surun voi kantaa mukanaan muistojen ohella, mutta sitä ei voi jakaa juuri hänen kanssaan, sillä juuri hänen kuolemansa vuoksi on suru läsnä.
Pieni sureva mummo, joka on hautaan saattanut kaksi lastaan sekä miehensä, veisasi vieressäni, risti kätensä ja supisi hilaisesti Isä meidän rukouksen. Ja hän kutsuu minua enkeliksi, ihmeeksi maan päällä. Pakahduttava tunne, lämpö ja hellyys.
Kauniit olivat Mauno Koiviston hautajaiset. Herättivät ja aikaan saivat kaunista ja jaettua surua, kahden ihmisen välistä läheisyyttä ja lohtua.