Menneisyys tulee kylään.

Teini-ikäisenä, ”karattuani” kotoa, olin siirtynyt bussilla tai mopon kyydissä Kellokoskelle. Isäni tiesi minne olin ”karannut” ja tiesi senkin, että miksi, ainakin osin. Olin levoton, mietin kuka olin ja missä oli äitini. Miksi hän oli minut jättänyt? Miksi elämäni oli ollut erilaista ja äiditöntä? Koko 16- vuotiaan uhmakkaalla sielulla olin päättänyt löytää hänet. Keinoni olivat kovin vajavaiset, sanoisin jopa tehottomat. Jos tuolloin olisi ollut internet ja facebook, niin olisiko etsintäni ollut vaivattomampaa, kuin pienessä angstissa puhkuili pitkin pienen Tuusulalaisen kylän teitä. Olin jätetty, vihainen ja halusin jonkun tilille. 

Vietin aikaani kaksiossa, Elisan kaksiossa. Levoton nuori nainen ja pieni lapsi, seuranaan levoton nuori. Rahaa ei ollut, joten oli usein nälkä. Aikaa oli ja se oli täynnä oman itsen etsimistä. Oma pääni oli ruuhkainen, mutta silti se ei ollut niin ruuhkainen, kuin tuon nuoren äidin. Jälkikäteen mietittynä en tajunnutkaan hänen heikkoa tilaansa, en lainkaan ymmärtänyt, sillä oma myllerrys oli päällä niin vahvasti. Olisi mielenkiintoista ollut nähdä ulkopuolisin silmin, miltä näytti tuo nuorten ihmisten touhu. En ollut suinkaan ainoa, joka asunnossa viihtyi. Sanottakoon, että asunto oli siisti, lapsi oli puhdas ja rakastettu. 

Karattuani palasin aina kotiin, mutta kun karkaaminen tuli ajankohtaiseksi, menin Kellokoskelle. Jos paikalla ei ollut Elisa, niin oli hänen veljensä. jonka kanssa hetken jopa seurustelin. Hajanaista aikaa. 

Ovikello soi ja sen takana seisoi isäni. Hänellä oli kädessään puhelinnumero, äitini puhelinnumero. Oli soittanut ja pyytänyt minua soittamaan. Minä, joka olin epämääräisen päättäväisesti ajatellut löytäväni äitini, löysikin minut. Jos koskaan haluaa uskoa kohtaloon, niin tuo hetki olisi siihen oikein sopiva. Muistan kuinka kävelin puhelinkopille, koura täynnä kolikoita, valitsin numeron ja sanoin – Olit soittanut, mitä asiaa?

Siitä hetkestä alkoi tarina, joka on täynnä onnistumisia, kiukkua, torjuntaa ja lopulta anteeksi antoa, hyväksyntää ja äidin ja tyttären välistä rakkautta. 

Tänään avasin facebookin. Silmäilin laiskasti eri postauksia ja silmiini osui jaettu postaus, jossa Jekaterina Elisa Järvi etsii isäänsä. Kuvissa on nuori nainen, joka näyttää tutulta. Usein olen lukenut tarinoita, joissa etsitään jotakuta, mutta koskaan aiemmin en ole tuntenut niistä ketään, mutta nyt tunsin. Nuori nainen etsii isäänsä, sillä äiti on jo kuollut. Hän on elänyt mummin ja papan suojissa, sillä Elisan elämä kulki kohti risaisuutta, minun elämäni seestyessä. Tiemme erkanivat aikanaan ja en koskaan kuvitellut törmääväni kumpaankaan heistä, en Elisaan enkä hänen äitiinsä. 

Nyt olen vaihtanut viestiä Jekaterinan kanssa ja kertonut muutamien kuukausien kestäneen tuttavuuteni hänen äitinsä kanssa. Jos uskoo kohtaloon, niin tässä olisi toinen oiva paikka tehdä niin. 

Meitä asuu tässäkin maassa useita, jotka miettivät mistä ovat lähtöisin, kuka on isä tai kuka on äiti. Omalta osaltani minun äitini isän puolelta oleva suku on edelleen tuntematon, mutta onneksi tutustuin äitiini. Juurettomuus on siis kohdallaani osittaista ja osaan olla ajattelematta sitä. Mutta entä, jos et tiedä kuka on isäsi tai äitisi ja sinulla ei ole mitään keinoa selvittää sitä? Mitä miettisit tuolloin ja kuinka se sinuun vaikuttaisi?

Toivon, että Jekaterina löytää sen mitä on etsimässä. Vaihdettuamme viestejä asian tiimoilta sain häneltä luvan kirjoittaa tämän kirjoituksen. 

Jos sinulla on kaikki läheiset lähelläsi ja tunnet juuresi, niin olet onnekas. Halaa heitä ja halaa myös heitä, jotka eivät tuota tunnetta kykene jakamaan. Tietämättömyys jättää pienen surullisen jäljen ja vaikka elämää kykenee elämään, niin syvällä sydämessä on tyhjä kolo. 

https://www.facebook.com/jekaterina.jarvi/posts/10207553538111472?pnref=story