Merkillinen kuu
Vain nainen voi tietää, miten voi mahduttaa päivään useamman erilaisen pohdinnan kohteen. Vain kuu on nähnyt ennen minua tuhansittain ajatuksissaan kulkevia naisia. Murheissaan, iloissaan tai muuten vaan elämäänsä pohtien. Ikiaikaisen viisaasti sen möllöttää taivaalla ja pitää pimeän puolensa piilossa. Ennen kuun rauhoittavaa vaikutusta oli pääni kohtuullisen ruuhkainen.
Puen lenkkivaatteet ylle ja lähden verryttämään lannenikamiani, jotka narisevat käyttämättömyyttään ja vikisevät hieman alkumetreillä. Minulla on heijastin ja sen mukana olon varmisti mieheni, joka istuu punaisella matolla pelaten Monopolia poikiensa kanssa. Yllättäen nettiradio ei toimi. Puhelimeni ilmoittaa, että netti ei ole käytössä. Kyllä on, tuumaan puoliääneen ja langaton ja näkymätön internet kuulee sen ja musiikki virtaa korviini. Ensiaskeleet ovat kiivaita, hengitys yrittää ottaa kiinni askelten rytmistä. En näe kuuta vaan elän aamuni hetkiä uudestaan.
Herättyäni olen tottunut menemään vessaan, ilman vaatteita, onneksi en tänä aamuna tehnyt sitä vaan vetäisin päälleni T- paidan. Palatessani makkariin, aikomuksena pukeutua, huomaan että minun puoleni sängystä on pienemmän bonuspojan valtaama. En siis pukeudu makkarissa. Kerään vaatteet kainaloon ja meinaan pukeutua olkkarissa. Tällä välin olkkarin sohvalle on ilmestynyt toinen bonuspoika. Siis kylppäriin. Pukeudun syön ja lähden ajomatkalle kohti töitä.
Ajatukset jylläävät entisessä elämässäni ennen uusperhettä. Omat poikani ovat olleet omillaan jo useamman vuoden ja olen saanut elellä aikuisen naisen itsenäistä elämää. Jokainen joka on sitä saanut kokeilla, tietää että pukeutua voi keskellä keittiötä tai olkkaria, eikä kukaan sitä katsele eikä siitä traumatisoidu. Ajatuksissa käy taakse jäänyt viikonloppu. Olen pelannut bonuspoikien kanssa, istunut ruokapöydässä, jutellut ja katsonut Putousta ja syönyt karkkia. Tavanomaisia puuhia perheessä, niin ydin sellaisessa kun uus-mallisessakin. Huomaan välillä tajuavani, että vaikka kuinka katson pieniä kasvoja, en koskaan näe niissä omia piirteitäni. Ehkä vuosien kuluessa saan kuulla puheessa jotain minun heihin istuttamaani. Samalla iskee syyllisyys, salakavalasti puun takaa. Muistelen hetkiä, jolloin omien poikieni kanssa oli pelihetki tai katselimme Avaraa luontoa, olin väsymyksestä täynnä enkä siis läsnä Saatoin tuumata, jopa kieltäytyä olemasta innostunut siitä mitä he minulle kertoivat. Puhki, surullinen ja väsynyt. Täynnä elämän toivottomuutta. Ja nyt tässä toipuneena istun punaiselle matolla ja pelaan iloisesti pulputtaen Monopolia, vieraiden lasten kanssa.
Ajomatka on yleensä vapauttava, sillä kuuntelen radiosta höpö-höpöjä ja laulan täysillä. Autojono hidastaa ja ärsyynnys nostaa päätään. Sitten näen sinisten valojen välähtelevän hämärässä. Hirvikolari. Hitaasti ohi ajaessani näen romuttuneen auton ja nurmella makaavan kuolleen hirven. Toivottavasti kukaan ei kuollut.
Työpäivä, sijaisena, tutussa paikassa. Yleensä se luo hyvän fiiliksen tehdä töitä, mutta tänään se tuo tunteen ulkopuolisuudesta. Et enää kuulu tänne. Muutama vanha oppilas käy, halaa ja keskustelee. Pärjäävät, joten kaikki hyvin.
Kaiken tuon olen ehtinyt ajatella kävellessä kuun alla. Askel helpottuu ja lempeytyy. Jokainen askel luo lohdullista rytmiä ja lannenikamat ovat mukavasti lämmenneet. Hengitys kuuluu korvissa musiikin lävitse, mutta se on tasaista. Alan huomata ympärillä olevaa. Joen toinen puoli on pimeä, sillä siellä ei ole katuvaloja. Keski-ikäisen hämäränäkö joutuu koetukselle ja olen salaa ylpeä siitä, että kykenen kuin kykenenkin kompastumatta kävelemään. Ohitseni juoksee mies, minua vanhempi, siis juoksee. Ylpeyteni karisee sillä siunaamalla hetkellä.
Tiedän, että minun pitäisi olla lukemassa tenttiin. Tenttiin, joka on viime viikkoina ollut musta varjo takaraivossani. Entä jos en pääse läpi? Entä jos mokaan? Siinä kävellessä tulee mieleen, että mitä sitten. Mitä sitten jos mokaan? Uusintayritys. Yritin lukea tenttiin töistä palattuani. Tänään ei ollut siihen kaikkein otollisinta hetkeä uusperheessä. Vanhemmalla pojall kaveri, joten olohuonen on melko tehokkaasti vallattu erinäisin pelivälinein ja iloisen jutustelun. Makkariin. Ovi käy ja pienempi poika tulee koulusta kiiruhtaen makkariin, koska on sopinut pelaavansa kavereiden kanssa Minecraftia, minun koneelta. Huoh. Siirryn keittiöön, jossa tyhjennän tiskiokeen ja teen ruokaa. Kaiken tuon välissä selailen hajamielisesti sitä hiton tenttikirjaa ja ei tule mitään. Tässä kohtaa teen kävelypäätöksen, onneksi.
Pääsen vanhalle sillalle. Suuntani kääntyy siinä kohden ja näen kuun. Kuu katselee alla lepäävää maailmaa. Se katselee juuri minua tähtikirkkaalta taivaalta. On henkeäsalpaavan kaunista, tulee melkein itku. Nyt huomaan, että joen pinta on täysin tyyni ja heijastaa valoja. Voin melkein kuvitella miltä tuntuisi sukeltaa tuohon sysimustaan veteen. Ajattelen miltä tuntuu kun vesi saavuttaa hiusrajan. Hyytävän kylmänä niin, että hengitys salpautuu ja melkein tuntuu kuumalta. Ja jos upottaa pään kokonaan veden alla, niin katoavat äänet. Ja kuu katselisi ja tähdet. Tyyni veden pinta ei olisi hetkeen tyyni vaan sen rauha rikkoutuisi. Ja sitten se tyyntyisi taas peittäen alleen minut. Ei, en koe synkkiä ajatuksia. Tulisin hetken päästä pintaan ihan eri paikasta, virkistyneenä ja uusin ajatuksin varustettuna. Tuo mielikuva sukellus saa aikaan uudistumisen tunteen. Katson kaunista kuuta, kaunista vanhaa kaupunkia, jonka peltikatot heijastavat kuun luomaa valoa. Minun on hyvä olla. Uuusperheellisyys vaatii opettelua. Tentti on vain tentti. Hirvikolarissa ei ollut kukaan läheinen. Entinen työpaikkani on ihana ja menen sinne huomennakin. Minulla on maailman paras mies, joka ymmärtää tämänkin pohdinnan. Minun täytyy useammin käydä kävelemässä ja havahtumassa siihen, että kaikki on hyvin.