Miksi haluan perua äitienpäivän?

Äitienpäiväksi pullaa. Ihana ajatus ja jokaisen äidin toive. Minäkin leivoin pullaa bonuspojan toiveesta, yhdessä ihanasti uusperheillen. Pullat eivät olleet minulle, vaan tulevan mieheni ex-vaimolle, bonuspojan äidille. Osa pullista oli tarkoitettu tulevalle anopille ja minulle kuulemma riittäisi yksi. Kolme tuntia leipomista. Vaivasin niin perhanasti, laitoin kaikki voimani ja taitoni peliin. Keittiön lämpötila huiteli noin 28 asteessa, joten tunsi hien valuvan niskaani pitkin. Voitele, kaulitse, muotoile ja paista. Ensimmäinen pellillinen lähes paloi, tietysti. Seuraavat kaksi olivat täydellisiä, niitä joita minä en pääsisi edes maistamaan, sillä niiden oli riitettävä tuliaisiksi paikkoihin, joihin en itse ollut menossa. Tosin ex-vaimolle en olisi tahtonutkaan ja tuleva anoppila jäisi väliin, koska kahvittelisin äitipuoleni luona. Kaikki muuten hyvin, mutta pieni bonuspoika ei sulattanut ajatusta pullien vähyydestä, iski äiti-ikävä ja järkky angsti uusperheessä leipovaa naista kohtaan. Huoh. Ymmärsin, pahoitin mieleni, mutta hitto soikoon ymmärsin. Sunnuntaina, äitienpäivän aamuna en enää ymmärtänyt, vaan pakenin paikalta vähemmän aikuismaisten tuumausten jälkeen. Syökää pullanne, minä en niitä enää ikinä leivo. Paitsi ehkä joskus……

Aikuismaisen puuskahduksen jälkeen keräsin loputkin marttyyrin rippeet ja hyppäsin autoon. Suuntana entinen kotikaupunki ja äitienpäiväkahvittelu äitipuoleni luona. Ei olisi huvittanut, mutta velvollisuudesta otin kutsun vastaan. Tiesin, että vieraana olisi myös siskoni, hänen lapsensa ja vanhempi poikani, joten mukavia tapaamisia oli edessä. Nuorempi poikani on edelleen sitä mieltä, että en ole äitinä kelvollinen, joten hänen tapaamista ei ollut odotettavissa. 

Nälkä iskee äitienpäivänäkin ja koska olin kotoani lähtenyt juuri ennen lounasaikaa ,alkoi vatsa muistuttamaan tyhjyydestään. Kuvassa on äitienpäivälounas, jonka nautin huoltoasemalla. Siellä istuivat minä ja monta miestä, joilla ei ilmeisesti ollut äitiä tai vaimoa, joka olisi äiti. Itsesääli kasvoi kasvamistaan ja oikein muhinoin siinä. Samaan aikaan useat eri ajatukset virtasivat edes takaisin ja tunnustin itselleni, että en ole koskaan pitänyt äitienpäivästä. Muutamaa päivää aiemmin vierailin biologisen äitini luona ja jaoimme siellä ollessani äidillisiä tuntemuksia ja huolta sukulaistytön äitiydestä. Huolta, murhetta ja lisäksi tahallisesti aiheutettua ilkeyttä ja pahaa mieltä. Äitini kanssa tätä seurasimme sivusta ja lähes voimme pahoin. Äitiys tuntuu olevan paskanakki, joka joiltakin onnistuu ja toisilta taas ei. Meidän sukumme naisille äitiys on ollut syystä jos toisesta suuri haaste ja enemmän tai vähemmän pieleen mennyt. Kaukana ihannekuva ja kukkasin koristellut aamukahvipöydät. 

Lounaani aikana todentuu sukulaistytön ja nuoremman poikani ajatukset äitiydestä ja voin sanoa, että palaute ei ollut rakentavaa eikä lämminhenkistä. 

Nielen viimeisen suklaapalan ja huuhdon sen alas vedellä. Lämmintä, mutta huuhtoo tahmaisen tunteen suusta. Kuljen kohti autoa, joka on ehtinyt kuumentua ja nahkapenkki polttaa takapuoltani. On vielä ennen kahvittelua tehtävä yksi tapaaminen, jota ei äitienpäivän kukaan tahtoisi tehdä. 

Kukkakaupassa myyjän ilme pysyy kiitettävän tasaisena pyytäessäni neuvoa kukan valintaan tyttäreni haudalle. Hän nielaisee muutaman kerran ja änkyttää, että varjoisa vai aurinkoinen paikka? Puolivarjoinen kerron ja siirrymme kukkatiskiltä toiselle. Myyjä on ihana, neuvoo auliisti ja etsii kaikista kauneimman kukan. Väri on sopiva, ei liian imelä, joten uskon tyttäreni valintani hyväksyvän. Parkkipaikalla on ruuhkaa ja tahtoisin näyttää keskisormea kuskille, joka lienee viime tingassa tuli ostamaan kukkia omalle äidilleen. Kaasutan pois paikalta, ja huomaan, että autossamme on elokuvarenkaat. 

Hautausmaalla on tavanomaista vilkkaampaa. Kuolleita äitejä, kuolleita isoäitejä ja sitten on kuolleita lapsia. Käsilaukku olkapäällä ja samaan aikaan kastelukannun täyttäminen ei ole esteettisesti kaunis näky, Estän kirosanojen ilmoille pääsyn, sillä viereisellä penkillä istuu vanhempi mies, joka näyttää kovin surulliselta. Hiljennyn hänen tunnetilansa myötä ja tasaan hengitykseni. Kaikki pieleen mennyt äitiys, uusperhellisyys ja muut tähän päivään vaikuttavat tekijät väistyvät. Keltaisella lastenlapiolla kaivan multaa. Se on tuoksuvaa ja kosteaa. Istutan kukan, kastelen ja ylijäämäveden kaadan naapurihaudalle istutetuille orvokeille. 

Sitten vain istun ja keskustelen tyttäreni kanssa. Viimeisten päivien paineet, tunnekuormat ja omat odotukset vyöryvät hetkellisesti ja saavat vallan. Itken. Onneksi on aurinkolasit. Vihan vähän aikaa äitiyttä. Vihaan sitä katkerasti, koska en ole siinä vähimmässäkään määrin tuntunut onnistuvan. Yksi kuollut, toinen vihaa ja kolmatta en ole nähnyt kuukausiin. Nyt muka leikin uusperhettä. Jos lapset saisivat valita, niin he eivt olisi koskaan tahtoneet minusta kuulla. Ymmärrän, he olisivat tahtoneet viettää äitienpäivää oman äidin ja oman isän kanssa. On lähes kestämätöntä katsoa kuvia, jotka virtaavat facebookissa. Tässä hautausmaalla istun minä, äitiydessä epäonnistunut äiti, jolla ei ollut omaa äitiä. Oli äitipuoli, joka ei pitänyt minua lapsenaan, niin kuin äiti yleensä pitää. Ihan vitun paskaa ajattelin. 

Tekstiviesti. Vanhempi poikani toivottaa hyvää äitienpäivää ja kysyy moneltako olen tulossa. Kohta, kirjoitan vastaukseksi ja pyyhin kyyneleeni. Valmistaudun viimeiseen koitokseen tekopyhästä juhlinnasta ja suuntaan kulkuni odottavaan kahvipöytään. Hymyilen ja juttelen kepeitä. Tulevat häät, ihanaa. Siskoni mahdolliset talokaupat, superihanaa. Poikani on valmistunut, jätti-ihanaa. 

Ja minä kaivan ja kaivan positiivisuutta itsestäni. Yksikään pöydän ääressä istuva ei tiedä tunteistani, eivät aavista todellista olotilaani. Siispä pakenen taas. Astun autoon, istun hetken ja hengitän. Soitan biologiselle äidilleni ja itken kuin lapsi. 

Illalla kotona, pimeyden turvin kerron miehelleni kaiken. Painan kasvot tyynyä vasten, jotta en taas itkisi. Tunnen paijauksen. Muistan miltä tuntui aiemmin päivällä halata omaa lasta, joka on sitä mieltä, että olen maailman paras äiti. Ja silti en tahdo enää viettää äitienpäivää. En tahdo, sillä se taitaa olla minulle aivan liikaa.