Minä ja pojat
Aikoinaan kysyttäessä, että mitä tahtoisin tehdä työkseni, vastasin, että ei ainakaan mitään lapsiin liittyvää. Viimeiset 17 vuotta aikani on kulunut erityislasten ja -nuorten kanssa.
En koskaan ehtinyt miettiä haluanko lapsia ennen kuin niitä oli kolme. Huomasin haluavani, mutta en ehkä siten, että vain äitiys olisi täyttänyt maailmani. En ollut askarteleva ja puuhaileva vaan enemmänkin keskusteleva ja ajatuksia jakava. Lapset kasvoivat ja yksi kuoli ja mietin, että olkoon lapsiasiat siinä, niin paitsi työn kautta.
Tulin tädiksi ja hiukan erilaiseksi, niin luulen. En ole tahtonut kastoa Barbie-videoita vaikka lapsi sitä toivoi. Kummipoikani otin yökylään sohvalle syömään itsensä kipeäksi ja samalla juttelimme kuolemasta.
Menin uudelleen naimisiin ja miehellä on kaksi poikaa. Huoh…lisää lapsijuttuja, mutta onneksi oman elämän kautta jo tuttuja. En ole äitipuoli enkä tahdokaan vaan olen lisäaikuinen. En koe äidillisiä tunteita vaan riittävää kiintymystä ja kiinostusta.
On minulla myös bonustytär, joka ei ole biologisesti minun, mutta on silti tavallaan minun, edes vähän.
En tahdo mummoksi ja rakastan aikuisen aikaa.
Mitä siis teen lauantaina? Menen Heurekaan bonuspoikien ja kummipoikani kanssa. Tutkimme eläinten anatomiaa ja kurkimme mahan alle sekä ihailemme kirahvin korkeaa kaulaa. Tutkimme mikä kumma tuo punainen möykky lasivitriinissä on. Katsomme tarkemmin ja totta tosiaan, se on sonnin kives. Peruutan ja huokaisen. Näen sanan erektio viereissä kyltissä ja suuntaan huomion norsun suuriin varapaisiin. En sillä ettenkö kykenisi puhumaan seksuaalisuudesta ja lisääntymisestä, mutta ajattelin, että tämän nakin saavat lasten omat vanhemmat hoitaa. Menimme kahvilaan söimme, puhuimme pieruista ja muista ruokapöytäjutuista. Viimeisiä ranskalaisia nieltäessä saamme suunniteltua kevään reteken ja kaikki ovat kohteesta innoissaan.
Miksi teen näitä retkiä vieläpä vapaaehtoisesti ja omasta ehdotuksesta? Siksi, että näiden lasten arki ei ole omalla vastuullani. Saan olla oma outo itseni ja lapsia se taitaa naurattaa. Siksi, että tahdon luoda suhteen, omanlaiseni, näihin lapsiin ja olla osa heidän maailmaansa. Pidän tunteesta, että saan jakaa omaa ajatusmaailmaani ja se joko tarttuu heihin tai sitten ei. Luon suhteita, joita en olisi aikoinaan ajatellut eteen tulevan ja huomaan pitäväni siitä valtavasti. Vain minä ja lapset ilman heidän vanhempiaan, jotka läsnäolollaan rajoittaisivat meidän välistä ilmaisua ja ajatuksia.
Tehdessäni näitä retkiä tunnen osin haikeutta ja kaipaan omia lapsiani. Tiedoksi, että kyllä minä heidänkin kanssa tein vastaavia juttuja, mutta olin väsynyt, arjen alistama ja yksin. Usein olin mukana, mutten ehkä kaikin ajatuksin aina läsnä. Korvaanko siis näihin lapsiin sitä, mitä olisin halunnut enemmän olla omilleni? Ehkä tai sitten en. Muistelen omia lapsia ja olen surullinen siitä, että vaikeudet, avioero ja siskon kuolema värittivät mustalla ja harmaalla tärkeitä aikoja.
Kuitenkin minä huomaan nauttivani vain näistä lapsista ja kaipuu sekä mahdolliset syyt antautuvat ja väistyvät. Meillä on yksinkertaisesti vain hauskaa. Tämä on minun tapani olla aikuinen heille ja leipokoon joku muu ja potkikoon palloa joku muu. Minä vien nämä pojat keväällä lentämään, laitan tuulitunneliin ja seison ihailemassa ja nauttimassa heidän riemustaan.
Voi kuinka paljon minä rakastan lapsiani…..