Minä rakastan
Minä rakastan. Rakastan kovin, vaikken osaa sitä ääneen sanoa, niin kuin se ehkä pitäisi. Puhun kyllä rakkaudesta sinulle, hänelle ja kaikille, mutta en ehkä juuri miehelle, jolle se entien tulisi sanoa. Kuiskaan sen pimeässä vasten tyynyä, peläten että ääneen sanottuina, ne karkaisivat, joutuisivat hukkaan ja kenties eivät enää palaisikaan. Tarraudun kiinni käteen, paijaan ja hymyilen, jotta todentaisin rakkauttani, kuitenkaan tarvitsematta sitä ääneen sanoa. Olen sanonutkin, sydän pamppaillen, aivan kuin minulla ei olisi oikeutta sitä sanoa. Miksi pelkään, että rakkaus katoaa, jos siitä puhutaan ääneen?
Rakkaus on ollut läsnä aiemminkin. Erilaisena, ei ihan sellaisena, kuin se nyt näyttäytyy, tuntuu ja on olemassa. Aiempi rakkaus on ollut tunnetta, jota olen halunnut tuntea. Tunnetta, jota olen muokannut siihen suuntaan, jonne oletin sen olevan tarkoitettu kulkemaan. Luulin, enemmän kuin tiesin. Toivoin, enemmän kun sain.
Menneissä rakkauksissa ei ollut mitään vikaa. Ne eivät olleet vain valmiina kotiutumaan sen aikaisten rakastavaisten elämään. Ehkä menneet rakkaudet tiesivät jotain sellaista, mitä minä en ymmärtänyt. En ymmrätänyt, että minun olisi pitänyt olla myös aiemmissa rakkauksissa läsnä minuna, äänenä joka kertoo tahtonsa ja kehona, joka ilmaisee halunsa. Menneet rakkaudet ovat hyvästä syystä menneitä. Niitä ei vaalittu, niitä ei kuunneltu eikä niille suotu sitä mitä ne olisivat tarvinneet kasvaakseen saati edes yllä pysyäkseen.
Luulin, että rakkaus ei ollut minua varten. Katselin pimeälle puolelle, säälittelin itseäni ja turvauduin kyyniseen sarkasmiin. Luulin, että rakkaus on ohittanut minut elämän valtatiellä, johtuen omista valinnoistani, virheistä minussa ja sopimattomana ihmisenä tuntea syvästi, niin kuin nainen tuntee miestä kohtaan. Totta on se, että rakkaus ohitti minut syystä. Virheet olivat minussa. Olin ollut epäreilu rakkautta kohtaan odottaen sen täyttävän minut. Odotin sen ymmärtävän minun ajatukseni, tajuavan sen mitä tarvitsen ja milloin. Ei tavoittanut rakkaus minua siksi, että en osannut puhua, ilmaista pelkojani, kiukkuani enkä myöskään haluani ja tunnetasoani. Tunnetasot olivat vaihtelevia, en hallinnut niitä, sillä pidin niitä pintani alla. En laskenut ulos. Uhrauduin rakkauden alttarilla ja suuntasin ajatuksiani suuntaan, jossa palkintona olisi marttyyrin kruunu. Huokailua maailman epäreiluutta kohtaan, valitusta kehnoista miehistä sekä itsesäälin syvissä vesissä uimista.
Sopivan päättäväisen luonteen omaavana antauduin itsetutkiskelun äärelle. En aina pitänyt itsestäni. Puhdistin nurkat ja luudin itsepintaiset rakkauden villakoirat ulos, yli kynnyksen jotteivat pääsisi palaamaan. Tutustuin siis itseeni ja nauroin, mielestäni oikeissa kohdissa, hersyvästi ja ruoskin säälimättömästi itsesäälin piinaamaa mieltäni. Pikkuhiljaa, vähä vähältä rämmin opin tiellä. Sydän aukeni ja mieli. Valmiina rakkauteen. Aidompaan. Sellaiseen rakkauteen, jossa puhutaan, sanotaan ja kosketetaan. Ei pelätä riitoja. Ei väistellä ikäviä sanoja vaan luotetaan rakkauteen, sen kestävyteen ongelmankin edessä. Helppoa.
Minä siis rakastan. Rakastan miestäni ja rakastan tätä rakkautta. Nyt olisi tilaisuus tehdä kaikki se, minkä olen aiemmin oppinut, kaiken sen minkä olen ymmärtänyt. Huomaan, että vaikenen. En kuitenkaan kokonaan. Katson ujosti sivuun, hukutan kasvoni vasten tyynyä ja kuiskaan sanoja, kauan kadoksissa olleita. Sanoja, jotka riemuitsevat ulos tullessaan. En sano vielä, niin kuin tahtoisin, en niin usein kun voisin, mutta etenen. Kosketan, näytän teoilla. Olen läsnä, haluamatta irroittaa. Tahdon nähdä vaivaa, mutta samaan aikaan tahdon vaivattomuutta rakkauden edetä. Tämä rakkaus ei pelkää katoavansa ja jokaisella ääneen sanotulla sanalla, se vahvistaa oikeuttaan olla olemassa. Kel onni on, se onnen kätkeköön, on turha lausahdus. Rakkaus on tehty ääneen sanottavaksi, teoin näkyväksi tehtäväksi ja ennen kaikkea se on tehty elettäväksi.