Minun äitini
Sain käteeni kuvan äidistäni ja isästäni vieraillessani viime viikonloppuna serkkuni luona. Kuvasta katsoo, hieman sivuun- ei siis suoraan kameraan, minun vanhempani, he joista minä olen syntynyt. Olen kuulemma kuvassa mukana, pienenä onnettomana olentona äitini kohdussa. Pian syntymäni jälkeen vanhempani erosivat ja niin erosi myös äitini ja minun tieni. Äitini ei ollut valmis vanhemmuuteen. Hän lähti ja minä jäin. Kesti 16 vuotta ennen kuin tapasimme jälleen.
Saatuani kuvan käteeni, lähetin sen myös äidilleni. Soitin ja sovin, että tulen yökyläilemään seuraavana viikonloppuna. Perjantaina pakkaan hammasharjan, villasukat ja jotain mukavaa ja pehmoista päälle puettavaa. Ajan halki lokakuisen maalaismaiseman ja en sen suuremmin sillä hetkellä mieti entistä enkä sen kummemmin tulevaakaan. Ajan vain ja hiljalleen maisemat muuttuvat tutuiksi ja parkkeeraan äitini auton viereen. Astin sisään ovesta ja aika pysähtyy.
Aina kun vierailen äitini luona siirryyn aikakapseliin, jossa aika ei kulu. Ei ole muuta maailmaa eikä muuta elämää, kuin äidin asunto. Pääsen sellaiseen kummalliseen tilaan, missä katoaa arki ja ikään kuin jäisin siihen pysyvästi ja kukaan ei huomaisi poissaoloani. Maailma rullaisi radallaan ja puf, minä olisin poissa sen kirjoista ja kansista ja ajan kuluessa kukaan ei enää muistaisi minun olleen olemassakaan. Sellainen vaikutus on äidin luona vierailulla. Puhumme kaikesta. Kerron parisuhteestani, työstäni ja elämästäni. Kerrontatapa on kuin kertoisin jostain muusta kuin itsestäni, ulkoisesti olen minä, mutta ajatuksellisesti seilaan mystisillä mailla. Eheydyn itsekseni joka kerta. Joka kerta, kun astun aikakapseliin ja annan sen tehdä hyvää sekä äidille että minulle.
Kun tapasin äitini ensi kerran, niin että sen muistan, 16 vuotiaana, seilasi päässäni kaikenalaisia tunteita. Olin vihainen ja pettynyt, olihan minut jätetty. Olin utelias ja kiinnostunut. Pelotti ihan hitokseen ja junamatkan aikana meinasin astua ulos jokaisella asemalla, mutta onneksi en sitä tehnyt. Astuin oikealla asemalla ulos junasta ja siinä se oli, minun äiti. Eikä tuntunut yhtään miltään.
16 v- 44v. Siihen väliin onkin sitten mahtunut kaikki tunteet. Räkäitkut polvillaan maassa maaten. Kiukkua ja hiljaisuutta, Suljettuja ovia ja puhelimia. Avattuja ovia, haastamista ja vastausten vaatimista. Hyväksyntää ja anteeksiantoa. Ja taas uusi vihavaihe. Minun sisäinen pieni tyttö huusi raivoaan ja oli ihan sama vaikka äiti olisi kuollut. Onneksi ei kuollut.
Olen saanut selitykseni, sellaiset joita olen tarvinnut ja sellaiset jotka tänä päivänä ovat riittävät. Onneksi äitini ei ole jaaritellut tai ollut tekopyhä. Hän ei vain pystynyt ja sillä sipuli. Onneksi hän on myös antanut minun kipuilla ja olla välillä etäinen ja torjuva. Olemme puhuneet ja sitten olemme puhuneet. Välillä humalan voimalla, joskus istuen saunan lauteilla ja kun en ole kyennyt häntä silmiin katsomaan, niin kirjoittamalla. Olemme halanneet ja olleet hiljaa. Side on kuitenkin aina ollut olemassa. Se on varmaan tehty kumilangasta, koska se on kestänyt venytystä edes takaisin.
Sitten annoin anteeksi. Annoin anteeksi äidille. Annoin anteeksi istelleni. Olen hyväksynyt sen, että tietty osattomuus on aina osa minua. Osa minua on aina myös hylätty tyttö, joka janoaa hyväksyntää ja vakuuttelevia sanoja ja tekoja. En enää hakenut äitiä, vaan aikuista naista josta olen syntynyt ja sen myötä sainkin äidin. Me molemmat olemme vajaita ja vahingoittuneita. Ja kun katson äitiäni, joka istuu ja itkee hiljaista itkua, kokee syyllisyyttä ja epäonnistumista, minä tunnen vain rakkautta ja ymmärrystä. Tämä on meidän äiti-tytär-suhde. Suhde, jota monella olisi tänä päivän varmasti syytä kadehtia. Missä suhteessa on puhuttu näin paljon? Missä suhteessa on avattu kaikki, raadollisesti ja tietoisena siitä, että toista sattuu? Me olemme puhuneet nyt. Emme odota hetkeä, sitä viimeistä mahdollisuutta, sitä hetkeä jolloin kuolema vaanii oven takana ja pakottaa peloissaan äkkiä jotain lausumaan. Me voimme katsoa silmiin, voimme koskettaa ja voimme hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. Ja ne ovatkin ihan hyvin. Kellä on oikeus sanoa millainen on oikeanlainen äiti-tytär- suhde ja milloin se rakennetaan. Meillä on hyvä näin.
Ja kuule äitini. Kun katsot illalla hämärtyvää tähtitaivasta, niin minä olen sen saman taivaankannen alla. En aina ajattele sinua, mutta olet sydämessä mukana. Siinä pienessä äitikolossa, joka on vain sinun ja minun oma maailma.