Minusta….

Ikkunasta katsoessa taivas on kuin minä. Taivaanrannan, lähes tuolla puolen, on sävyjä, värejä ja niitä ympäröiviä pilviä. Kun katsoo tarkemmin pilviä, voi melkein kuvitella niitä vuoristoksi, jonka juurella on kirkasvetinen järvi, joka heijastaa vuoret ja värit. Ikkunastani ei juuri nyt näe, sitä mitä hetki sitten avautui autoni tuulilasin kautta. Vastakkainen taivaanranta oli valloitettu synkillä. monikerroksisilla pilvillä. Uhkuivat sadetta, roikkuivat niskassa ja vyöryivät hiljalleen lähemmäksi, lienee tarkoituksena peittää värit ja vuoret.

 

Ikkunaan on pirskahdellut muutama sadepisara ja nyt ne valuvat tuskaisen hitaasti alaspäin saavuttaakseen ikkunapellin. Suussa pipareita, joita söin nälkääni. Kaapissa olisi ruokaakin, mutta mielihyvä voitti järjen. Huomaan, että lähdin töistä liian aikaisin, mutta sille en juuri nyt voi mitään. Siis sytytän kynttilän, avaan radion ja kirjoitan.

 

Mieleni on hiljainen. Sitä ei voi kuvata alakuloiseksi, ei masentuneeksi eikä ahdistuneeksi. Onpahan vain hiljaista, vähän niin kuin kahden eri taivaanrannan välimaastossa, enkä tiedä kumpaan suuntaan menisin. Eikä ole tarve mennä, ei suuntaan eikä toiseen. Voin pysyä tässä ja antaa tuneen tuntua. Sisällä on rauha. Siinä sisäisessä keskipisteessä, joka sallii minun poukkoilla äärilaidoilla, vain palatakseni keskelle, rauhaan.

 

On ollut aikoja, jolloin rauha oli kaukana, suorastaaan tavoittamattomissa. Se oli käsite, joka piti tarkistaa sanakirjasta, sen kuitenkaan avautumatta, koska siitä ei ollut kokemusta. Haavelin rauhasta, sisäisestä tunteesta, joka saa mieleni seesteiseksi. Olisin valmis ihmisenä, kehittynyt ja tyyni. Saatuani itselleni sopivan rauhan, ei tullut tyyneys eikä loppunut kehittyminen. Ihanasti riehaantui sisäinen maailma ja alkoi suunnitella valloitusta, vähintäänkin pienimuotoista kapinaa sääntöjä ja sopivaisuuksia vastaan. Barrikaadit jäivät pystytttämättä, koska oli liian kiire kaduille etsimään uutta sisältöä ja sanomaa.

 

Sanottavaakin oli ja on edelleen. Sammakot, ne sellaiset rupiset, jotka saisivat joskus jäädä sanomttta, tulevat ulos kuitenkin. Tulevatpa ihan kysymättä, vaikka olenkin oppinut niitä jo hillitsemään, joskus. Saavatko sammakot tulla? Joku kutsuu alitajuisesti tuotettuja sanoja totuudeksi, jopa rehellisyydeksi. Oli niin tai näin, niin taitavat olla osa minua, osa persoonaani nuo kurnuttavata salakavalat tilanteiden hankaloittajat. Toisaalta, jos en salli niiden pomppia ulos, niin mihin ne katoavat? Saastuttavat kenties sisäisen sisustuksent, tahrivat räpylöillä hävyttömästi ajatusmaailman ainutlaatuisuuden. Tulkoot siis sammakot ulos. Usein niillä on selässä sarkasmin reppu ja siitä sitten onkin vaikeuksia välillä tullut. Sanottavissa asioissa on kummallista se, että se minkä sanoo, sitä ei saa sanomattomaksi. Ja jos jättää sanomatta, niin usea asia jää kesken, tulee väärin ymmärretyksi, vaikenee sisäinen maailma ja unohtuu kuka minä olen. Loukata en kuitenkaan halua. Joskus halusin, mutta ne sanat olivat ainaostaan itseä tuhoavia, mustia ja anteeksi antamattomia. Kultaista keskitietä etsin siis ja siihen sisäinen rauha on hyvä opas.

 

Minussa asuu hiljaisuus. Hiljaisuus on syvä, tyynessä vedessä uiva, mutta sinne ei uppoa. Tyyni vesi on samettista, elokuisen illan pehmeää vettä. Kuunvalossa värit pehmenevät, samoin ajatukseni ja olen vain minä. Tuolle uimaretkelle en päästä ketään mukaan. Haluan olla hiljaa yksin. Tuijotan, näkemättä mitään ja kuulen vaikken kuulekaan. Hiljaisuus on ystäväni ja se herättelee minut kuulemaan sitä minussa, joka mielellään pysyisi piilossa. Hiljaisuus houkuttaa salaisuudet esiin, nykyään sovussa ja niitä käsittelen rauhassa. Tiedostan itseäni, ehkä opin jotain tai sitten vain tunnen ja sekin on täysin riittävää.

 

Nauran. Nauran paljon ja usein jopa liian vähän. Pidän tunteesta, jolloin nauru karkaa kysymättä lupaa. Pyrskähtelee ja jälkeen jää hymy, joka asuu silmissä vielä pitkään naurun jo mentyä. Naurun ystävä on lempeä sydän ja musta huumori, En edes kehtaa kaikkea tunnusta, jolle mieleni nauraa. Kaikki ei ehkä olisi ihan sopivaa, mutta omaan omanlaisen maailman, jonka sisällä hihitän melkein kaikelle. Eniten itselle, sillä itsetuntemuksen edetessä olen huomannut olevan hupaisa olento. Mitä enemmän olen muka tosissani, ajatteleva ja toimiva yhteiskunnan jäsen. sitä enemmän nauraa sisäinen minä. Luulen muka olevani aikuinen, muka tärkeä tai jopa korvaamaton. Ja osin olenkin, mutta pallo pyörii hyvin ilman minua, minun ajatuksiani tai mielipiteitäni.

 

Itken. Itken ilosta ja surusta, nykyään enemmänkin ilosta. Olen onnekas, että kyyneleet irtoavat ja löytävät tiensä ulos. Puhdistava itku auttaa paremmin kuin hikitreeni tai jättihumala. Humalakin on joskus hyvä. Hilpeä hiprakka ja sen myötä parempi maailma. Ja jos jaksan jumpata, niin hyvä niin.

 

Tätä kirjoittaessani taivas on muuttanut värinsä mustaksi. Aurinko on siis laskenut ja katuvalot yrittävät tehdä tehtäväänsä, mutta sateesta märkä asfaltti imee niiden tuottaman valon, joten on melko pimeää. Pimeää ei ole sisälläni, vaikka nyt onkin hiljainen olo. Jatkan oloa minuna. Uteliaisuuteni, elämänhaluni ja tämä pää eivät anna rauhaa. On siis kirjoittamattomia sanoja, puhumattomia keskusteluita ja tuntemattomia tunteita. Kaiken tuon haluan tehdä ilman suurempaa tarkoitusta olla muuta kuin ihminen. Ihminen jonka suusta tunkee välillä sammakoita ja joskus ihania ajatuksia.

 

Sisäinen rauha antaa mahdollisuuden tähän kaikkeen. Siis riemukkaasti poukkoilen omaa tietäni. Se ei ehkä ole sellainen kuin sinun ja hyvä niin. Mutta kiitos kun sallit minulle minun olla tälläinen, vaikket sitä ehkä ihan aina ymmärräkään etkä näe sitä kuten minä. Sinun maailmasi on ihan yhtä ihmeellinen, ihana ja ainutlaatuinen ja minä haluaisin kuulla siitä sen, minkä haluat kertoa. Tutustua sinuun ja sinä minuun. Siten ymmärrämme paremmin toisiamme, vaikka jaamme täysin erilaisen elämän. Kiitos kun kuuntelit ja olit läsnä.