Muistoja

Muistan sen valokuvan. Se piirtyy mieleeni juuri nyt täällä mökillä, jossa istun rantasaunan tuvassa ja katselen ulos ikkunasta. Ulkona tuulee, mutta sisälle sen ääni ei kuulu. Tuulkoon, ajattelen, sillä tuulen avulla pilvet matkaavat kauemmas ja on toivoa sinisestä taivaasta. Istun täällä tuvassa yksin, seuranani radio, joka pitää huolen keskustelusta, sillä minä tahdon vain olla hiljaa ja kuunnella. Uusperheen mökkiloma on saavuttanut sen pisteen, jossa haen yksinäisyyttä ja rauhaa. Olen huono tässä hommassa, näin on todettava, mutta toivon mieheni ymmärtävän, ainakin hän sanoo niin. Rakastan miestäni sillä hän antaa minulle tämän tilan ja ajan ilman syyllistämistä tai mökötystä. 

Noin 20 kilometrin päässä on mökki, jossa vietimme viimeisen yhteisen kesämme vuonna 2000, minä ja kaikki kolme lastani. Ajoin eilen uusperheen kanssa mökin ohitse ja muistot tulvivat mieleeni. Suljin ne sisääni, sillä miten ne ilmaistaan, miten sanotaan, että sinä olit täällä vielä elossa, ruskettuneena ja sinä ja veljesi olitte kiinni kaulassani ja siitä otettiin muistoksi tuo kuva, jonka nyt näen mielessäni, kun suljen silmäni. 

Viidennen päivän kohdalla alkavat eroavaisuudet näkymään mökkeillessä. Istun saunan lauteilla ja kuuntelen kiukaan suhahtelua, puiden palamisesta aiheutuvaa huminaa ja tunnen kuinka lämpö imeytyy järvessä viilentyneeseen ihooni. Istun ja muistan pätkiä mökkeilyistä, joita vieton omien lasteni kanssa. Ne vaikuttavat voimakkaasti ja estävät osin minua pääsemään sisään uusperheen uusiin tapoihin. Ikävä on lähes käsin kosketeltavaa ja toivon ettei kukaan vain pyydä mukaan pihapeleihin, joita tajuan lauteilla istuessani, inhoavani ja jos en ihan inhoavani, niin ainakaan en pidä niistä. Omieni kanssa aikoinaan niitä harrastin ja niiden aika on mielessäni ohitse. 

Sorrun vertailuun omien ja bonuslasteni kesken ja se ei ole reilua kenellekään. Sorrun pitämään säännöistä kiinni, tiukasti, ikään kuin niistä kiinni pitäminen ratkaisisi epämukavuuden tunteet, jotka valtaavat mieleni aika ajoin. Säännöt eivät ole edes minun keksimiäni, mutta minä pidän niistä kiinni ja muut eivät niinkään. Käyttäydyn kuin äiti ja se saa aikaan kapinaa enemmän itsessäni kuin lapsissa. Pahoitan mieleni ja siksi on parempi, että istun täällä rantatuvassa ja tuijotan tuulen riepottelemia puiden oksia ja väreilevää järven pintaa. On kaunista, on rauhallista ja lämmitän puilla tätä tupaa. Liekin rauhoittavat ja uskallan antaa hetkeksi periksi ikävälle ja itken. 

Minä pidän yllä pientä muuria. Muuri on matala, mutta silti se estää liiemmän yhteenliimautumisen kiinteämmäksi osaa uusperhettä. Pysyn ulkokehällä ja on aivan sama onko se oikein vai väärin. Olen riittävän kiintynyt ja välittävä, mutta en ole vanhempi. Ikävöin omia lapsiani ja aikoja, jolloin en aina jaksanut olla heille riittävän jaksava. Kaikki siis kiteytynee huonoon omaantuntoon, syyllisyyteen sekä äitiyteeni liittyviin kompastuskiviini. 

Ja ei ole niin, että olisi vain haasteita, ikävää ja erilaisia ihmisiä, jotka sovittelevat elämiään yhteen kolistellen karmeja. Ei suinkaan. Suurimmaksi osaksi olemme toimiva porukka, naurua ja höpötystä. Arkemme on saavuttanut kohtuullisen sopivat uomat, joita melomme eteenpäin väistellen jo taitavasti suurimmat karikot. Olemme varmasti klassikkoesimerkki siitä, kuinka eri tarpeet purkautuvat kesälomalla. Minun tarpeeni ovat vain niin erilaiset, kun niihin liittyy äkillisesti ilmaantuvat muistot ja suuri ikävä. 

Rakastan elämää, mutta joskus sitä on vaikea ymmärtää ja kovin vaikeaa myös rakastaa. Mitä ilmeisemmin minulla on jälleen jokin uusi vaihe oppia jotain itsestäni ja rajata omaa reviiriäni, jotta kykenen olemaan sellainen ihminen joka tahdon olla. 

Kohta vajoan kirjan maailmaan ja kuuntelen radiota puolella korvalla. Ehkä nukahdan ja herään janoon tai ehkä vain suljen silmäni ja annan ajatusteni kiertää niille sopivaa kehää. Illalla saunon, pulahdan liian kylmään veteen japesen tämän päivän pois kehostani. Minulla on kaikesta huolimatta hyvä olla.