Muuttaminen

Entisaikoina rohkeat naiset ja miehet astuivat laivan kannelle, tietämättä mikä matkan päässä odottaa. Naiset kuroivat kureliivit tiukemmalle, nyörittivät nahkaiset kenkänsä ja keräsivät helmat käsiinsä ollakseen kompastumatta kulkusillalla. Hiki nourui pitkin selkärankaa, vaikka samaan aikaan kylmäsi. Tietoisuus ettei näe kotimaataan ja lähimpiään enää koskaan, on varmasti ollut tunne, jota ei voi tämän päivän ihminen tuntea. Ainoana yhteydenpitovälineenä olivat kirjeet, jotka kulkivat ulapalla ja pääsivät perille, jos pääsivät. Ja kun tuo kirje pääsi perille, niin se sisälsi jo vanhentunutta tietoa. Kirje luettiin tarkoin, se säilytettiin sille varatussa rasiassa, joka oli sametilla vuorattu. Tuo kirje kaukaisilta mailta sisälsi sanoja, jotka oli kirjoitettu ikävisssän, mahdollisesti peloissaan ja epävarmana. Se saattoi sisältää unelmia ja ihastuksen huokauksia uuden maan ihmeistä. Ja pahimmillaan se sisälsi tiedon kuolemasta ja sairaudesta. Vastausta piti odottaa. Odottaa ja mahdollisesti olla koskaan saamatta. 

 

Uuden kotimaan rantojen tullessa esiin, täyttyi odotus. Lämpö tai mahdollisesti kylmyys oli ensimäinen vastaanottaja. Äänet, mikään ei ollut tuttua, Ne kulkivat pitkin korvakäytäviä ihmetellen neitseellistä tilaa, joka ei tunnistanut niitä.  Ne täyttivät joka sopukan tehden muutoksia aiempiin tiedostoihin. Tuoksut. Ne tulivat usein heti perässä, elleivät olleet ehtineet livahtaa ääniltä salaa ensin. Ensiaskeleet tuntuivat vierailta. Maaperä tunnisti, että tämä on uusi, koska askeleet asettuivat varovaisesti tunnustellen, haparoiden ja varmuutta etsien. Kulkija ei ymmärtänyt kieltä ja ruoka maistui oudolta. Keho huusi hätäänsä ja kehoitti palaamaan sinne, missä ei ollut muutosta. Aika oli joko ystävä tai vihollinen, mutta suurinta osaa se auttoi asettumaan.

 

Keväällä tein päätökseni muuttaa. Siitä alkoi prosessi, joka ei onnekseni ollut yhtä mittava kuin aikoinaan kauas muuttaneilla. 35 vuotta samassa kaupungissa, joka oli tuttu, sen kadut tunsivat askeleeni. Minua tervehdittiin, saatoin poiketa yllätyskahveille melko moneen paikkaan. Olin kasvanut aikuiseksi, kasvattanut perheeni ja löytänyt itseni. Aikuinen nainen, joka eleli kauniin puutarhan keskellä vanhassa talossa, joka seinillään suojeli ja eheytti. Oli hyvä olla. 

 

Tuli mies, unelmien prinssi ratsullan, tai oikeastaan kaasukäyttöisellä Fiat Puntolla.Alkoi muutos, josta moni haaveilee. Kumppani ja rakkaus. Ja koska, mikään ei pysy ennallaan ja pysyväisessä tilassa, niin onnellisessakin parisuhteessa on tehtävä päätöksiä jotka sitouttavat. Ja niin minäkin sitouduin, sen tarkoittaessa muuttoa uuteen kaupunkiin. 

 

Alkamassa tutustuminen uuteen kaupunkiin, sen ihmisiin, uuteen kotiin, uuteen parisuhdetilanteeseen, uusperhe-elämän, opiskeluun sekä mahdolliseen työttömyteen. Edessä on omat uudisraivaajan taival. Onnekseni on some, känny ja sähköposti, jottei tarvitse odotella viestiä maailman toiselta puolelta viikkoja tai kuukausia. Lisäksi uuden ja vanhan kotikaupungin välillä on matkaa vain noin 30 km, joten ei lienee ylitsepääsemätöntä. Mutta voin sanoa, että monta tunnetilaa vaeltaa ja myllertää. 

 

Suomen suviyössä villasukat jalassa ja villatakki harteilla parvekkeella istuen ja katsoen S-marketin parkkipaikkaa, tunnen selässäni käden kosketuksen ja tiedän olevani kotona.