Näistä jään sivuun
Pääni tarvitsee tilaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, jotta ajatukseni lokeroituvat niille sopivaan tilaan. Tänään tuo yksinäinen hetki oli lyhyehkö, mutta sitäkin tehokkaampi. Takapuoleni kohdatessa soutulaitteen edestakaisin liikkuvan istuinosan, alkoivat ajatukseni kasamaan viikonlopun kokemuksia kasaan. Vastapäisessä laitteessa istui vanhempi mies ja salaa kadehdin hänen vatsalihasliikkeitään, joihin en itse vielä kykene. Ja jotta pääsisin vatsalihaksiani kehittämään, odotin että viereiseltä patja-alueella itseään venyttelevä mies älyäisi poistua. Soudin kahden kilometrin matkan etenemättä senittiäkään.
Takana matka kahden siskoni kanssa ja tuloksena kaasoilua, kahden siskoni keskinäistä tutustumista ja kolmen aikuisen naisen elämän jakamista. Kuten arvata saattaa, tapaamiseen kuului itkua, naurua, puhetta päällekkäin ja vuoroa odottamatta. Keskustelu eteni ennalta arvaamattomia polkuja ja töyssyt joita kohtasimme vaativat välitöntä tasoittamista. Onnellista oli, että kaksi siskoani tutustuivat toisiinsa ja sain aika ajoin seurata sivusta kahta tuntemaani naista ja tehdä havaintoja heidän elämästään, itse kaiken aikaa osallistumatta ajatusten jakoon. Join viiniä ja paransin asentoani 70- luvun sohvalla. Se ei natissut lainkaan vaan kesti taakkansa hyvin.
Ajatuksia riittää ruuhkaksi asti. Yllättävintä ovat ne tuumaukset, jotka jäivät päällimmäiseksi. Ne eivät toki ole sellaisia, joita en ennenkin olisi ajatellut, mutta jostain syystä ne tunkivat esiin. Oli hetkiä, jolloin minä vanhimpana, tunsin itseni nuorimmaksi ja kokemattomaksi verrattuna siskoihin. Olen nähnyt paljon, kokenut ja elänyt. Täytän kohta 45 ja luulisi, että elämässäni ei olisi montaakaan osa-aluetta, joista puhuttaessa jäisin sivuun. Nyt kävi niin, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Useat kerrat eri tilanteissa olen jäänyt sivuun, nyökytellyt osallistuvana, mutta vaiennut. Vaiennut minä, joka olen suulas ja omaan mielipiteen lähes joka asiaan. Näissä käydyissä keskusteluissa introverttiuteni, epävarmuuteni sekä heikko itsetuntoni valtaavat tilan ja sulkevat suuni. Siirryn soutulaitteelta patjoille ja annan vatsalihaksille kyytiä.
Jään sivuun muutamasta aihealueesta, joista siskoni kykenevät vaihtamaan ajatuksia sujuvasti.
En ole koskaan omistanut mitään muuta kuin vaatteeni, muutaman huonekalun ja Nissan Micran ja Toytoan, mutta nekin vain hetken. Asuntonäyttö, tarjoukset, ehdollinen tarjous, kuntokartoitus, kiinteistövälittäjä, lainaneuvotteut pankinjohtajan kanssa ovat minulle täysin hepreaa. Siis siinä määrin, että perustan tietoni vain muilta kuulemani pohjalle. Olen nähnyt asuntojen myynti-ilmoituksia lehdistä ja kiinteistövälitysliikkeiden ikkunoissa. Tuleva mieheni puhui kerran, että sitten joskus kun me ostamme oman asunnon, minä nielaisuin syvään ja melkein nauroin. Minäkö keskustelemassa omistusasunnosta, yhdessä miehen kanssa ihan kuin aikuiset? Ajatus on absudri, sillä en millään näe itseäni pohtimassa lämmitysjärjestelmää ja asuntolainan korkoja. Aikuiset käyvät näitä keskusteluita. Näistä juttelevat ja ostoksia toteuttavat muut kuin minä, koska en ole millonkaan ajatellut, että asunnon omaksi ostaminen voisivat olla osa minun elämää. Kerta kaikkiaan mahdoton ajatus ja täysin minun saavuttamattomissa. Pieni pääni ei mahdollista asian ymmärtämistä. Ja siinä kaksi siskoani puhuvat sujuvasti käyttäen termistöä tottuneesti. Olen hiljaa ja mumisen jotain muka muka asiaan kuuluvaa. Molemmat siskoni ovat keskellä asuntokauppoja. Toisella on varma ja toisella ihan kohta. Minä asun vuokralla, sen minä tajuan. Mieheni mukaan omistamme jossain vaiheessa oman ja sen ajattelu saa aikaan paniikin. En osaa, en ymmärrä ja edelleen ajatus on kohtuuttoman epäuskottava. Minä ja omistusasunto. Siirryn vatsalihasliikkeistä jalkaprässiin. Huomaan edellisen käyttäjän olleen melko vahvan ja vähennän nostettavia kiloja.
25 vuotta sitten kävin Lanzarotella. Sitten olen käynyt Virossa n. 20 kertaa ja viime keväänä ensimmäisen kerran Ruotsissa. Joten on siis tullut sen verran matkusteltua, etten voi ilmoittautua Ummikot ulkomailla ohjelmaan. Mainitsen, ettei matkustelu juurikaan kiinnosta minua ja keskustelu kahden siskoni välillä vilkastuu ja huomaan olevani sen äärellä, että on aika mumista, nyökytellä ja änkyttää. Matkustelusta keskustelu kestää onneksi vain hetken, joten mumina-vaiheeni jää lyhyeksi. Ennen lomia käydään monessa työpaikassa keskusteluita, joissa kerrotaan minne kukakin menee ja kysellään vinkkejä itselle tuntemattomasta lomakohteesta, sillä takuuvarmasti joku läsnäolijoista on siellä käynyt. Ja niin usein onkin. Hymyilen, mumisen ja menen hakemaan kahvia. Kummallista, että matkustelemattomuudesta voi tuntea häpeää. On kuin olisin kokematon ja hieman tyhmä, koska en kykene jakamaan kokemuksia Roomasta ja lähtöselvitys on minulle mystinen asia, joka kuulemma täytyy tehdä ennen lentokoneeseen nousua. Lehdistä voi lukea lentoemäntien 10 kauhuasiakasta ja matkustajien mietteistä kauheimmasta vieressä istuvasta kanssamatkustajasta. En ole 15 vuoteen omistanut passia, mutta onneksi sentään hammasharja löytyy. Pakata sitä ei tarvitse enkä tiedä saako hammastahnan laittaa käsimatkatavaroihin vai ei ja tippuuko lentokone alas, jos käynnykkäni ei ole suljettuna. Jään sivuun kokemuksien jakamisesta lomien jälkeen. Voin mainita käyneeni naapurikunnassa ja mahdollisesti myös Virossa. Tämä osa-alue tulee mieheni mukaan muuttumaan, joten joutunen jossain vaiheessa hankkimaan passin. Siirryn patjoille venyttelemään ja käännän takapuoleni seinää kohden, sillä en tahdo sitä esitellä muille salilla oleville.
Näitä minä siis mietin. Mietin asioita, jotka ovat usealle itsestään selviä ja aikuisiässä jollain tapaa koettuja. Tiedän, että en ole ainoa, mutta omassa tuttavapiirissäni olen melko uniikki. Huomaan, että elämässäni on monta osa-aluetta, joista minulla ei ole aavistustkaan. Hävettää, vaikka ei pitäisi. Mitä se kertoo minusta tai siitä, mitä yhteiskunta ja eletty elämä olettaa meidän suorittavan ja tekevän? Miksi vaikenen? Miksi tunnen itseni huonommaksi, koska en ole edes yrittänyt tavoitella asuntovelalliseksi pääsemistä. Ikään kuin olisin outo olento, sillä en kykene mainitsemaan parasta matkustuskohdetta. Tiedän, että minun täytyisi ajatella hääpukuni väriä, suunnitella kesälomaa ja olla onnekas elämäni nykytilasta. Olenkin, uskokaa pois, mutta tunnen itseni samalla hieman vajaaksi. Ajan kanssa täytän nämä ”vajaavuteeni”. Olenkohan sitten parempi ihminen ja tunnenko itseni tasavertaiseksi, melkein ihan kuin aikuiseksi? Mene ja tiedä, mutta venytellessäni pakaroitani tunnen ainakin olevani lähempänä unelmieni hääpukua.