Nimihän se vain on

Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä, sanoo sananlasku. Lapsen syntyessä hänelle annetaan nimi. Ruotsin kuninkaalliset joutuvat pohtimaan suvussa kulkevia nimiä, joten pieni prinssi saattaa saada taakakseen nimet Hubertus ja Bertil, yhtään väheksymättä, mutta jotenkin ei ehkä olisi nuoren miehen nimien toivelistalla. Kuninkaallista nimenantoa ei voi siis vanhemmat täysin päättää. Ei myöskään sukunimeä voi valita, jos astut kohti alttaria kruununperijän kanssa. 

Pienen pienenä tyttönä ei juuri pohtinut nimeäni. Ihan tavallinen Maarit. Maalithan se oli ärrävikaisen ipanan lausumana ja muistan vieläkin lällättelyn: Mitkä Maalit, mitkä Maalit. Prinsessa en ole koskaan tahtonut olla, mutta haaveilin nimestä Charlotta, jossain sadun lukemisen lomassa mieleen tarttunut. Ehkä lausuminen ei olisi ollut helpompaa kuin ristimänimen, mutta haavemaailmassa se soi kauniisti. Charlotta, jolla olisi nimen mukanaan tuoma erilainen elämä, ihan varmasti parempi ja kaikki ihmiset kulkisivat keskenään onnellisina eikä koskaan sataisi. 

Ärrävika meni ohitse ja Maarit tuntui tutulta, minulta, enkä sitä tahtoisi enää mihinkään vaihtaa. Sukunimi, seuraava pohdittava, ainakin naisen kohdalla naimisiin mennessä. Tietysti otat miehesi nimen, niinhän on aina tehty. 20- vuotialle sinisilmäiselle nuorelle morsiamelle ei ole muuta vaihtoehtoa. Sydän pakahtuen onnesta, yhtään enempää ajattelematta, en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Uusi sukunimi kaikui kovissa kauniilta, huokailin onnesta, kun luin ajokortista uuden sukunimeni. Olin rouva ja identiteettini rakentui uudelleen vaihtuessa siviilisäädyn sekä nimen. Yllättäen nimellä oli suuri ja vahva merkitys. En osannut itseäni määrittää tyttönimeni kautta, koska ennen naimisiin menoa oli elämäni melkoista taaperrusta ja sukunimi oli oikeastaan vain riesa. Identiteetti, joka tyttönimeeni liittyi, oli tuskainen ja turha. Nyt olin rouva ja hienolla uudella sukunimellä varustettu. Sukunimi, joka oli mieheni, minulle avioliiton mukana annettu, alkoi määrittämään minua uudeksi, valitettavasti mieheni kautta eläväksi. Olin ikään kuin uuden sukunimen vanki, en ollutkaan minä. 

Avioeron ollessa totta, olisi luullut, että luopuisin välittömästi ex- mieheni sukunimestä. Höpö höpö. Kuinka sitten määrittäisin itseni? Lapset olivat ex- mieheni nimellä, joten tämä oli käypä selitys pitää sukunimi, jonka pito-oikeudesta olisi minun pitänyt luopua avioeron myötä. Pidin siitä kiinni ja tiukasti pidinkin. Pettymys ja häpeä epäonnistuneesta avioliitosta jylläsi ajatuksissa ja harhainen illuusio sukunimen pitämisestä loi kuvitelman, että olen jotain muuta kuin eronnut nainen. Osin en osannut kuvitella itseänin tyttönimellenikään, koska en tuntenut sitä ihmistä, joka sitä nimeä kantaa. En ollut enää naimisissakaan. Kuka minä sitten olin, minä lainanimellä elävä? 

Aika kului ja niin kuin usein, myös ajatukset muuttuvat. Irrottauduin ex- mieheni sukunimestä. Irrottauduin siitä ilolla, suurella vapauden tunteella. Nimi olikin muodostunut taakaksi, inhotti ja ärsytti, että minut liitetään häneen ja vain siksi, että meillä oli sama sukunimi. Ex- miehelläni oli myös uusi kumppani ja aloin ajattelemaan, että sukunimi kuuluisi tuolle uudelle naiselle. Mikä oikeus minulla, entisellä vaimolla olisi oikeus pitää kiinni nimestä, jonka uusi nainen ehkä itselleen haluaisi. Millä oikeudella entiset rouvat pitävät kiinni oikeudestaan sukunimeen, jota joku uusi itselleen toivoisi hartaasti? Eikö avioeron myötä kuuluisi luopua myös nimestä, sillä kaikesta muustakin tahdotaan luopua ja luoda identiteetti uudelleen. Syystähän sitä on erottu, eikö vain?

Tyttönimi, niin siitä tuli vanha-uusi sukunimeni. Tämän sukunimen aikana kävin lävitse terapian, omien ajatusten hahmottumisen ja opin tuntemaan itseni. Vihdoinkin tiesin kuka minä olin ja miksi tahdon tulla. Tyttönimen takaisin vaihtaminen olikin yksi eteenpäin pääsyn edellytys. Minua ei määritetty ex- mieheni kautta, enkä enää kokenut, että entinen määritelmä ennen aviolittooa, pitäisi enää paikkaansa. Kykenin itse määrittämään sen mikä ja kuka olen. Tyttönimestäni tuli siis iso osa minua. 

Olen uuden avioliiton kynnyksellä. Sukunimi  ja siitä päättäminen on siis taas ajankohtaista. Kummallista, että tänä päivänä edelleen elää vahvana ajatus siitä, että tietysti otan mieheni sukunimen. Alkaisiko sen myötä taas itsensä uudelleen määrittäminen ja tarvitaanko rouvaksi muuttumiseen taas myös nimen vaihtaminen? Luopuisinko taas nimestä, jonka kautta olen oppinut itseni määrittämään, itseni tuntemaan ja itseäni rakastamaan? Ensimmäinen ajatus itsellänkin oli, kosinnan jälkeen, että tietysti otan mieheni sukunimen. Ja nyt en ole enää niinkään varma. Mieheni ex- vaimolla on edelleen mieheni sukunimi. Meitä olisi siis kaksi samalla nimellä olevaa ja meitä molempia lain mukaan kutsuttaisiin rouvaksi. Kaksi samannimistä rouvaa, toinen ex ja toinen nykyinen. Ehkä liikaa ajattelin ja yllätyin omasta reaktiostani tätä ajatellessa. Nimellä onkin yhtäkkiä suuri merkitys. Sisäinen naiseni hyrähti, jos ei nyt mustasukkaisuudesta, niin tunteesta, joka tuntui epämiellyttävältä. Minun pitäisi ottaa vastaan nimi, jonka joka toinen on jo saanut, eikä ole siitä eron myötä tahtonut luopua. Kummalla on nimeen suurempi oikeus? Pitääkö minun olla ”suurempi” ihminen ja olla välittämättä asiasta?

Tarvitseeko nimen vaihtua avioliiton myötä? Miksen pitäisi omaani, sitä, jonka avulla tunnistan itseni ja jonka voimassa ollessa olen tehnyt merkityksellisiä havaintoa elämästä ja rakastunut mahtavaan mieheen, jonka kanssa ehdottomasti tahdon avioitua. Yhdistelmänimi, liian pitkä. Yhteinen uusi, meidän nimistä muodostettu? Liian keinotekoista ja mieheni tahtonee olla samalla nimellä kuin poikansakin. Pohdinta jatkuu ja onkin yllättävää, kuinka suuria tunteita nimi voikaan aiheuttaa. Ei olekaan samantekevää, eikä olekaan ehkä helppoa tehdä niin kuin on aina tehty. 

Nimi, joka meille annetaan ja jonka ehkä muutamme, määrittää meitä lienee enemmän kuin uskommekaan. Se on osa minua ja se on osa sinua. Sehän kysytäänkin ensimmäisenä, kun tapaat uuden tuttavuuden. Nimi, joka on annettuja ja kirjoitettuja kirjaimia. Nimi, joka kertoo kuka sinä olet.