Olen nähnyt Antti Rinteen tanssivan
Antti Rinne näyttää tanssiessan samalta kuin jokainen, joka ei tunne oloaan kotoisaksi. Hän tanssi eilen Porvoossa puistossa sateenkaarilippujen heiluessa molemmilla puolillaan. Hän puhui megafoniin sallivia sanoja ja mainitsi Turussa edellisenä päivän tapahtuneet järkyttävät tapahtumat. Sanoissaan hän ilmaisi, että juuri nyt on tärkeää olla yhteisöllinen ja osoitttaa hyväksyntää ja rakkautta. Porvoon ensimmäinen pride oli oiva tilaisuus nähdä, että on enemmän hyvää kuin pahaa. On enemmän hyväksyntää kuin torjumista.
Sää salli kulkueen kulun auringon paistaessa. Sää salli tanssimisen puistossa niin, että hiki valui pitkin selkärankaa. Ihmismäärän voi laskea sadoissa. Sadoissa eri ikäisissä, eri kulttuuritaustan ja eri seksuaalisen suuntautumisen omaavissa kanssakulkijoissa. Pienin oli muutaman viikon ikäinen vauva ja vanhin, no vanha.
Lavan valloitti Madame, joka näin meidän kesken näytti mieheltä, joka oli pukeutunut naiseksi. Hänellä oli yllään kaunis punainen mekko, jota tahtoisin lainata siskoni häihin, mutta epäilen että rintojemme koko ei ole täsmäävä, joten en kysynyt, Hän lauloi kauniisti, mutta hän puhui vielä kauniimmin. Muissakin kuuluissa puheissa vilahti sanoja rakkaus, hyväksyntä, ihmisarvo, tasavertaisuus ja oikeus olla sellainen kuin on. Helppoa ja totta meille kaikille, vai onko? Onko sittenkin vaikea hyväksyä jotakuta, joka ei vastaa omaa käsitystä sallitusta ulkomuodosta tai tavasta elää?
Puiston reunamilla on telttoja. Paikalla on nuorisoa, eri puolueita ja kirkon perhetyö. Paikalla on kunnanvaltuutettuja ja muutama kansanedustaja. Aurinko jaksaa edelleen paistaa, vaikka muutama sadepisara pääseekin maahan asti. Muutama tunti hikistä tanssia, Stand up-esityksia, puheita ja musiikkia. Tuloksena hiljalleen vähenevä väkijoukko, mutta jokainen poistui paikalta hymyillen ja vierasta silmiin katsoen. Taivas aukesi päätössanojen jälkeen, ukkonen jyrähti, mielestäni hyväkysen ja painottaen tapahtuman arvokasta ja tärkeää sanomaa.
On vaikea ymmärtää mitä Turussa tapahtui edellisenä päivänä. On surullista ja on järkyttävää. Viha, kosto ja kapina nostavat päätään. On helppo keskittyä ja alleviivata paha. Seisoessa Porvoossa vuorokausi Turun tapahtumien jälkeen on mahtava huomata että läsnä on pahasta huolimatta hyvä. Jos oikein tarkkaan seuraa uutisointia, kuuntelee silminäkijöiden lausuntoja ja katsoo kuvaa, jota television kautta välitetään, voidaan huomata, että Turussa on enemmän hyvää kuin pahaa. Ihmiset auttavat toisiaan pyytettömästi, ilman ajatusta omasta vaarasta. Viranomaiset eivät laske työtuntejaan. Menetys, jonka läheiset ja omaiset kokevat, on niin suuri, että me muut emme kykene sitä käsittämään, emme vaikka yrittäisimme. Loukkaantueet ovat varmasti tilanteessa, jossa tarvitaan aikaa, tukea ja rakkautta. Ajatus heistä saa hiljaiseksi ja itku puristaa kurkussa.
Mitä minä, ihan tavallinen heteronainen mitään näistä ymmärrän? Turvassa kotonani saatan keittää aamukahvini ilman ajatusta, että kohta tulisi lähteä sairaalaan katsomaan loukkaantunutta omaista tai että pitäisi odottaa maanantaiaaamua, jotta voisi ottaa yhteyttä hautaustaoimistoon. Mitä ymmärrän seksuaaliseen vähemmistöön kuulumisesta minä, jonka avioliitto on kaikkien yleisesti hyväksymä ja juhlittu asia? Enpä juuri ymmärräkään. Läheisen menetyksestä ymmärrän jotain, mutta se miltä tuntuu kohdata menetys väkivallan kautta, on vaikeampi tajuta. Heterona, jolle ei muuta vaihtoehtoa ole koskaan ollut, on vaikea saada kiinni siitä ettei olekaan kaikissa ihmisryhmissä hyväksytty.
Monenlaisia reaktioita ja tapoja puhua, ilmaista omat ajatuksena, on ilmoille virinnyt. Onneksi oma somevirtani on pysynyt suhteellisen siistinä ja ilahduttavan moni pitää ajatuksesta pride-kulkueesta. Moni katsoo vierasta silmiin ja hymyilee. Hiljaiseen hetkeen osallistuu ihmisiä eri taustoista ilman että eritellään oikeutta osallistua ja oikeutta olla paikalla. Enemmän on ihmisissä hyvää kuin pahaa. Enemmän on hyväksyntää kuin torjuntaa. On meistä itsestämme kiinni minkä annamme näkyä. Tiedän vastavoimiakin olevan ja pelko siivittää heidän sanomaansa. Kumman äänen annamme kuulua ja kumpaa itse levitämme pelosta ja tosiasioista riippumatta?
Tiedän ettei tule olla sinisilmäinen. Tiedän, että pahoja ihmisiä on olemassa. Tiedän myös sen, että mikään systeemi ei ole aukoton ja turvallisuuskin voi pettää. Usko pois, minäkin pelkään ja ajattelen joskus mustemman vaihtoehdon kautta, mutta en tahdo antaa periksi pimeälle.
Jatkan arkeani, sillä vain niin elämäni voi jatkua. Jatkan olemista minä, sillä vain siten elämäni on mahdollista edetä minulle sopivana. Jatkan rakastamista, sillä huomenna saatan olla kuollut. Jatkan ajattelemista, että pohjimmiltaan suurin osa ihmisistä on hyviä, sillä vain siksi elämässä on jotain järkeä. Olen onnellinen rohkeista ihmisistä jotka eivät anna periksi!