Olen tehnyt viikon töitä. Olen tehnyt enemmän kuin aikoihin, sisäistänyt kirjaston säännöt, uuden välituntirytmityksen, oppinut lukitsemaan luokan kaapin ilman avaimen juuttumista ei toivottuun asentoon ja olen oppinut oppilaideni nimet. Sukunimien muistaminen on oraalla sekä luokka-asteiden muistaminen. 

Työn ohessa olen havainnoinut ihmisten erinomaisuuden ja joustavuuden. Ihmisllä on kykyä tulla vastaan sekä kykä neuvoa ja opastaa. En ole havainnut kyynisyyttä, en huokailua enkä silmien pyörittelyä. Hyvää huomenta lausahdetaan silmiin katsomalla ja usein tervehdyksen seuraksi saapuu hymy joka kaunista hymyilijän ilahduttaen hymyn saajan. Tuntuu siis hyvältä kulkea pitkin käytäviä ilman tarvetta näyttää siltä, että tietäisin mihin olen menossa ja tietäisin mitä avaamani oven takana on. Suuntaan jo vakaasti askeleeni kohden omaa luokkaani, mutta sinnikkäästi saatan pyrkiä sisään siivouskomeroon, niin sattuessa olen etsivinäni käsipyyhepaperia.

Työskentelen koulussa, joka aloitti enismmäisen kerran yhtenäiskouluna. Pihalla on siis keinuvia ekaluokkalaisia ja jo katse tulevaisuuteen suuntavia ysiluokkalaisia. Pienet ja suuret. Seinät pullistelevat ihmismääristä ja käytävät opettelavat kannattelemaan myös keveämpiä jalkojen painalluksia. Aurinko on hellinyt ja loman jälkeinen olotila ei ole vielä liialti arkeen päin kallellaan.  

Luokassamme ei ole oppikirjoja, mutta ne on nyt jo tilattu. Värikynät, paperit, paperiliittimiet, vihkot sekä kynät ja kumit ovat löytäneet luokkaamme ahkeran etsinnän tuloksena. Tiimini jäsenet ovat myös uusia, joten kuljemme etsien, haalien ja tutustuen. Opettelemme tuntemaan tiimini kanssa toisiamme. Katselemme toisen työtapoja ja kuuntelemme puheen rytmiä. Tänään iltapäivällä olemme tiimi, joka tuntuu työskennelleen jo pidemmän aikaa yhdessä. Me olemme jo me, näin rohkenen sanoa. 

Tiedättekö, että parasta ovat jännityksestä puhisevat oppilaat. Tulvahtivat paikalle suurin odotuksin ja hippusen pelkoa repussaan. Eri ikäisiä, eri luokka-asteet, mutta samankokoisiin pulpetteihin on asetuttava. Tietääkö uusi ope sen, että en pysty katsomaan silmiin? Mahtaako ymmärtää taipumukseni pyörittää kynää hermostuneen näköisesti, mutta sen pyörivä liike oikeasti saa rauhoittumaan. Tietääkö, että asun mummilla, mutta näen äitini, sitten joskus. Tajuaako erityisyyteni ja riittäneekö pinna siihen, että suustani pääsee tahattomia äännähdyksiä. Onko uusi ope kartalla vai täytyykö opastettua reittiä kevääseen asti piirtää?

Sanoisin, että kyllä ymmärrän, ainakin teen parhaani. Kysyn ja toivon saavani vastauksen. Joskus vastaus on niin hienovarainen, että kestää hetken tajuta se minulle tarkoitetuksi. Huomaan käsiesi vapinan, mutta olen kuin en sitä näkisi, jottet nolostu. Kyllä minä kuulen sopivasti  kertomasi, mutta kirosanan kohdalla kuulossani saattaa olla vikaa ja se ohittaa minut osumatta. Luen papereita, mutta muodostan käsitykseni katsomalla ja kuutelemalla sinua. Pyrin parhaimpaani, mutta ihmisenä en aina onnistu. Epäonnistumisen kohdatessa pysähdyn ja pyydän opastusta. Aion laittaa tietoni ja taitoni sinun oppimisesi edistymiseen. Muistan, että sinä ole vasta harjoittelemassa sitä, minkä minä jo osaan. Tunteet tulkoon ja minä autan hallitsemaan niitä siten kuten tämä yhteiskunta meiltä käyttäytymisen suhteen odottaa. Muistan että nauru on tärkeää. Se on yhtä tärkeää kuin mielikuvitustarina sekä Fidget spinnerin pitkään pyöriminen. Jos vain kaikki näkisivät sinnikkään yrittämisen ja tahdon olla niin kuin odotetaan. Pienet eleet ja ilmeet kertovat usein suuresta yrityksestä, joka ansaitsee tulla huomatuksi ja kommentoiduksi Wilmaan hymynaamalla ja huutomerkillä. 

Näitä minä olen havainnoinut ensimmäisen työviikkoni aikana. Paljon olen antanut ja paljon saanut. Nyt minua väsyttää ja tarvitsen lepoa, rakkautta ja muuta ajateltavaa. Halaan miestäni ja nauran hänen kanssaan jollekin yllättävälle, syön suklaata ja pyörin peiton alla niin pitkään kuin huvittaa. Maanantaina menen töihin ja teen parhaani.