En ole hyvä perinteissä. Oikeastaan useampaa perinnettä vastustan ja usein ihan vaan periaatteessa. Koen ja tahdon olla vastarannan kiiski, joka murmuttaa ja jupisee perinteiden tarpeellisuudesta. Pitääkö jossain, jonkun muun luomassa jutussa roikkua vuosia ja vuosia? Eikö voisi toimia toisin, etsiä raikkaita vaihtoehtoja ja uudistua? Mikään muu ei ole niin varmaa kuin muutos, joten romukoppaan perinteet. Kapinoidessani toimin kuitenkin, kuten niin moni muukin, perinteiden mukaan ja saan niistä lohtua, iloa ja sisältöä elämääni. Mutta jos minulta kysytään, niin en tykkää perinteistä, paitsi yhdestä. Siskopäivä ennen joulua on ollut perinteenä 20 vuotta. Minä ja pikkusiskoni, joka perinteen alkaessa oli vielä alaikäinen, olemme pitäneet siskopäivästä kiinni. 

Päivä sovitaan ajoissa. Ennen sen sopiminen oli helpompaa, mutta nyt aikuisena, parisuhteellisina, äiteinä, uuseprheellisinä ja ja ja , ei päivän löytyminen ole aivan yksinkertaista. Siskoni rakastaa perinteitä ja on oikeastaan hänen ansiotaan, että tämä perinne on syntynyt. Huvittavaa on, että minä perinteiden vastustajan, olen nykyään melkein innokkaampi muistuttamaan siskopäivästä. Ehkä pehmenen iän myötä ja näen perinteiden olevan lohdullinen osa elämää. En pidä shoppailusta, en ostoskeskuksista enkä suurista ihmismääristä. En juurikaan välitä joulusta, en tontuista, en poroista enkä edes pipareista. Sen vuoksi onkin kummallista, että perinteinen siskopäivä sijoittuu ennen joulua ostoskeskukseen, tarkoituksena tehdä joululahjaostokset. Melko monta asiaa ylitettävänä minulle. 

Kaksi naista, toinen jouluihminen, perinteiden vaalija ja shoppailija ja sitten minä kaikkea tuota vastustava. Kaksi naista, jotka ovat näiden vuosien aikana eläneet, kokeneet, oppineet ja kehittyneet niin äiteinä, naisina kuin siskoinakin. Alkuvuosina asetelma oli toisenlainen. Minä aikuinen ja äiti ja siskoni alaikäinen ja teini. Ikäeromme on lähes yhdeksän vuotta, joten ajatusten ja maailmankuvan kohtaaminen oli tuolloin osin melko kaukana toisistaan. Toisin on nyt.

Aloitamme ostostelun usein kahvilla tai syömällä. Tänä vuonna päätimme juoda kahvit ja tehdä aukoton ostossuunnitelma. Siskolla on muistikirja ja minulla luonnollisesti ei. Kahvilla istuminen venähtää. Aika kulkee ohitsemme, mutta antaa meidän istua rauhassa. Kumpikaan ei ollut varmasti varautunut siihen, että servietti tulee käyttöön, suun pyyhkimisen lisäksi, myös kyyneleiden kuivaamiseen. Muistan kuinka siskoni vuosia sitten sanoi minulle, että minun tulisi kertoa huoleni, heikkouteni ja epävarmuutta tuovat asiat myös hänelle. Tuhahdin ja sanoin olevani ihan reipas ja kykenevä huolehtimaan omat murheet itsellisesti. Itse olin toki valmis hänen tukihenkilöksi ja tuo roolitus oli täysin hyvä ja toimiva. En silloin tajunnut sitä, että siskoni saattoi kokea olevansa huonompi ja heikompi. Hän koki olevansa vain saavana osapuolena ja minä muutuin suureksi ja vahvaksi, joka ei tarvitse pienemmän ja kokemattomamman siskon apua ja tukea. Kahvin jäähtyessä kupeissa, huomaamme, että vanha asetelma ei ole enää läsnä. Ei se ole ollut oikeastaan pitkään aikaan, mutta tämän kertainen siskopäivä alleviivaa luottamusta, tasavertaisempaa suhdetta ja tahtoa olla auki toisen edessä. 

Suhteemme on vuosien aikana kehittynyt, syventynyt ja ollut ainutlaatuinen Ystävien ollessa etäämmällä, on sisko ollut läsnä ja tavoitettavissa. Yhteyden ei tarvitse olla jatkuvaa, eikä siihen tarvita edes kokonaista biologista sidettä. Se mitä yhteyteen tarvitaan on tahtotila, syvä rakkaus ja ymmärrys siitä, että toinen on vajaa ilman toista. Olemme melko tavalla olleet kuin yö ja päivä. Nyt kohtaamme sekä yön vaihtuessa päiväksi ja päivän hiipuessa yöksi. Me olemme rakentaneet perinteen, joka on vain meidän. Me tiedämme, että mikäli emme ehdi kaiken arjen keskellä tavata ja kuulla toista, niin siskopäivänä olemme vain me. 

Tuloksena lauantaista oli ostetut lahjat minun pojille. Siskoni, joka yleensä löytää ja etsii enemmän, teki historian suurimman epäonnistumisen lahjojen hankinnassa, ostokset mahtuivat käsilaukkuun. Tuloksena myös täydet vatsat, sillä kahvittelun ja ostostelun jälkeen luonnollisesti oli syötävä. Ostoskeskuksen sohvat ja penkit tulivat myös tutuiksi, sillä odottelin niillä kaupoissa sitkeästi kiertävää siskoani. Muutos perinteeseen oli siinä, että meillä ei ollut paketoitavaa, joten heikot paketointitaitomme jäivät käyttämättä. Muutosta oli havaittavissa myös viini- ja siiderimäärässä, joka jäi juomatta. Yhtä kaikki, pidän tästä perinteestä kiinni ja taivaan kiitos sen sallitaan muuttaa muotoaan.