Meidän automme nimi on Braun. Hän on hän, vaikka se ehkä jotakuta ärsyttäisikin. Meillä on erityinen suhde. Jaamme arkisin yhteiset työmatkat sekä vapaalla ihan -muuten-vaan-ajot. Minä ja hän. Braun kuljettaa uskollisesti paikasta toiseen, nurisematta ja kyseenalaistamatta määränpäätä sekä vuorokauden aikaa. Hän ähkäisee painon lisääntyessa ja tuntiessa vieraat takapuolet nahkapenkeillään, mutta suhtautuu myötämielisesti uusiin haasteisiin. Juttelen hänelle aika ajoin , paijaan kojelautaa ja maanittelen pysymään kunnossa. Huoltoa säännöllisesti ja biokaasua tankkiin. Braun tietää olevansa hieman erilainen kuin muut maantietä rullaavat ajoneuvot. Kaasua, ei suinkaan pierukaasua, vaan ehtaa suomalaista biokaasua, halvempaa ja puhtaampaa. 

Huolenpidosta huolimatta en kyennyt suojelemaan parkissa seisovaa ja lepohetkeään viettävää Braunia. Saapui hitaasti, mutta vääjämättömästi kuorma-auto, sipaisi Braunia ahteriin. En ole täysin selvillä autojen kivunsietokyvystä, joten luulen ettei kyyneleitä valutettu, pissapoijan sisältö ei ainakaan ole vajunut.  En olisi huomannut naarmua, en kolhua, jotka Braunin kylkeä komistivat, mutta kas kummaa kuorma-auton kuljettaja olikin osa katoavaa luonnovaraa, jota rehellisiksi kutstuaan. Yhteystiedot ja piirros tapahtuneesta. Niin alkoi uusi yhteinen matka vakuutusten ja asioiden järjestämisen viidakkoon. Ensikertalaisia me molemmat. 

Vakuutusten ollessa kunnossa asiat vain järjestyvät. Huoltoaika varattiin ja vuokra-auto järjestettiin. Vein reippaan Braunin Laakkoselle huoltoon, jossa minua vastaanotti mukava mies. Mies ymmärsi hämmentyneen tilani ja kunnioitti ensikertalaisuuttani ja selitti asioiden kulun asiallisesti ja kärsivällisesti. Braun jäi ja tilalle sain Paulin. 

Pauli otti vuokralaisaikansa tarmokkaasti vastaan. Se oli vasta-alkaja, mittarissa vasta 7000 km. Paulin tuoksu oli vieras ja takapuolituntuma toisenlainen. Pyrin olemaan mainitsematta epäkohdista ääneen, jotten latistaisi innokkaan vuokra-auton alkuvaiheessa olevaa ammtillista kasvua. Hyvin toimitti Pauli työnsä. Silti kaipasin Braunia, tuttua ja turvallista. 

Viikon aikana Paulin kanssa kuuntelin myös vierasta aamuradioita. Kun ollaan vieraissa, niin ollaan sitten kunnolla. Olisin toki osannut asettaa tutun radiokanavan kyllä, mutta masokistisella uteliaisuudeella antauduin kuuntelemaan uutta. Kenties minulle aukeaisi uusi maailma. Ei auennut. Tunsin kiemurtelevani penkillä odottavani naurua, myötähäpeää kauhistuneita ajatuksia, joita tuttu Aamulypsy on saanut aikaan. Ei tullut. 

Viikko kului. Pauli oli ihan kiva, mutta tuoksuun en tottunut eikä takapuoleni muovautunut pehmeään penkkiin tukevasti. Radiokanava ei tullut vakiolistalleni, vaikka pidinkin heidän musiikkitarjonnastaan. 

Tänään sain hakea Braunin kotiin. Kiilsi kauniisti auringon peilatessa itseään vastamaalatussa kyljessä. Tuoksui, mutta onneksi vain hetken ajan, vastamaalatulta. Sama mukava mies odotti liiketilan sisällä. Hymyili ystävällisesti kertoessani ilosta saada Braun- poika kotiin. Yhtä vakuuttavasti hymyillen hän otti vastaan tiedon, että vuokra-auton nimi oli Pauli ja että olin tyytyväinen tähän pienen ja innokkaan autopojan palveluksiin. Loppuun hän kysyi, että olenko tyytyväinen palveluun. Voi, kyllä olen, kiitos vaan. 

Viikko vieraissa, auton ja radiokanavan suhteen sai minut arvostamaan omaa autoa ja tuttua aamuradiota. Olen samaan aikaan onnellinen siitä, että hätätilanteissa löytyy apua ja ratkaisuja. Aamulla me lähdemme minä ja Braun. Yhdessä me nauramme Aamulypsylle, hihittelemme ja laulamme tuttuja lauluja kurkku suorana.