Päivä, jona kiipesin puuhun

Päivänä, jona kiipesin puuhun, en löytänyt elämän tarkoitusta, en myöskään valaistunut ja tullut paremmaksi ihmiseksi. Tajusin olevani keski-ikäinen, hieman pullea, kömpelö ja kankea. Tajusin myös, että olen elossa ja pääsen kaikesta huolimatta kiipemään puuhun. 

Ensiyritys keskeytyy ohitse kulkevan miehen luomaan katseeseen. Katse on pitkähkö ja siihen liittyy äänetön kysymys: Mitä olet tekemässä? Nojaan ryppyiseen puunrunkoon ja olen venyttelevinäni. En ole onneksi tarpeeksi kiinnostava, joten mies poistuu kännykkäänsä puhuen. Ehkä olen hetken hänen ja puhekaverinsa keskustelunaihe, osa muutaman sekunnin kestävää yhteistä kokemusta. Mies poistuu ja minä tutkin parasta kohtaa kiipeämiseen. 

Jalkani nousee, kiitos naisvoimistelutaustan ja geenien, joten saan sen hilattua oksalle. Kännykkä rintaliivien tukemaksi ja molemmat kädet estoitta käyttöön. Kädet ihmettelevät niiltä vaadittua ponnistusta, mutta toisiltaan tukea saadessaan suorittavat aivoilta saadun tehtävän. Kehoni natisee liitoksissaan ja jäsenet toteuttavat toivottuja liikkeitä. En ehdi seuraamaan kuinka moni jää katsomaan suoritumistani. Saatan olla tietämättäni vedonlyönnin kohteena. Puu lyönee vetoa puolestani, ehkä vain myötätunnosta, mutta tunnen sen olevan puolellani.

Istun puussa, mutta toisinpäin kuin oli tarkoitus. Istun selkä kohden avautuvaa jokimaisemaa ja hiljalleen laskeutuvaa aurinkoa. Siksi kuvaan puuta enkä maisemaa. Hilaan varovasti itseäni parempaan asentoon ja saan varmuutta. Oksa kestää, paikat kestävät ja minä hitto soikoon istun puussa. Uusi varmuus ja voittajafiilis saavat minut uhkarohkeaan käännösyritykseen. Onnistun ja hymyilen ohikulkeville ihmisille. Nainen puussa on näky, jonka he lienee näkevät päivittäin, sillä vain vilkaisu ja katse pian muualle.

Sitten on vain minä ja puu. Puu, joka on ollut sijoillaan jo kauan ja vain odottanut minua. Istumme sylikkäin ja hyväilen puun pintaa. Se on lämmin, eloisa ja tunnen itseni juuri oikeassa paikassa olevaksi. En halaa puuta, mutta annan sen huolehtia hetken minusta. 

Alas hyppääminen ei ole sulavaa, mutta en kaadu. Puu hymyilee jälkeeni ja toivottaa minulle hyvää matkaa ja toivoo minun tulevan toistekin.

Päivä, jona kiipesin puuhun on ihan tavallinen sunnuntai. Se on myös päivä, jolloin en tajunnut mitään suurta, mutta tajusin eläväni ja tuntevani.