Pysähtyminen kannattaa
Uskon, että on paikkoja ja ihmisiä, jotka on tarkoitettu olemassaolollaan eheyttämään rikki mennyt ihminen. Etsiessäni vuokra-asuntoa, uudessa elämänvaiheessani, astuin sisään pieneen yksiöön. Katsojia oli useita, mutta asunto oli minun, sillä kuulin sen puhuvan minulle ja pyytävän minut asumaan. Viiden vuoden ajan en hetkeäkään miettinyt, että miksi muutin tai olinko tehnyt väärän ratkaisun. Elin Onnelassa. sielun parantolassa.
Talvisin tein lumitöitä ja kuuntelin pakkasella paukkuvia seiniä ja katsoin ikkunasta näkyvää 100- vuotiasta tammea. Kääntyessäni näin pihakoivun, niin suuren, että sen ympärille tarvittiin kaksi ihmistä, jotta kädet juuri ja juuri ylsivät sen ympärille. Lumi hiljensi tienoon ja istuin villasukat jalassa kynttilöiden valossa.
Kevään saapuessa odotin sinivuokkojen nousua, tulppaanimerta sekä keltavuokkojen ujoa ilmaantumista karviaspensaan juureen. Kesän alussa kukkivat lempikukkani, pienet ja hennot lemmikit. Hassua, että minä pidän jostain niin pienestä ja herkästä. Kevääseen kuului myös perunoiden istutus vuokraisäntäni kanssa. Periksiantamatonta maan kääntämistä ja lapion varteen raskaasti nojaamista. Kesän ottaessa pihan haltuunsa kukki koko piha kaikessa värikylläisyydessään. Siellä kukki ja tuoksui. Luumupuut valmistelivat hedelmiään ja omenapuut tekivät samoin.
Kun katselen tuota kuvaa ja heikosti kykenen kuvailemaan paikan kauneutta, vaivun monenlaisiin tunnelmiin. Olen hieman vältellyt muistelemasta paikkaa, jotta juurtuisin ja kotiutuisin uuteen kotiini ja kaupunkiini.
Mieleni tyyntyi istuessani puutarhassa. Sieluni haavat arpeutuivat istuessani aamukahvilla rappusilla. Seinät huokuivat rauhaa ja turvaa. Irtaannuin aktiivisesta äitiydestä, sinkkuunnuin ja mietin mitä teen isona. Muistelin lapsuuttani, aikuisuuttani, lapsiani, eroani, tyttäreni kuolemaa ja etsin naiseuttani. Vietin aikuisen naisen moninaista elämää viineinen, miesseikkailuineen ja aloilleen asettumisineen. Lakkasin kynteni punaisiksi, pukeuduin mekkoon ja tutustuin itseeni. Itkin rajusti, kaduin ja häpesin. Jätin kaiken tuon puutarhaan maatuvaksi kasvualustaksi. Mietin ankarasti tulevaani ja mitä siltä tahtoisin. Pohdin kenen vastuulla on elämäni ja kuka siihen eniten vaikuttaa. Lopulta lakkasin olemasta uhri, otin elämäni omiin käsiini.
Viiden vuoden ajan turvassa Onnelassa. Viiden vuoden ajan tuo kaunis ympäristö hiipi puolustukseni lävitse ja sai näkemään kaiken kauniin. Ihmiset, jotka myös asuivat talossa, ottivat minut omakseen. He kysyivät -Onko kaikki hyvin, tarvitsetko apua? En tiennyt, mutta minä tarvitsin.
Vihdoin olin vapaa. Ymmärsin oman vastuuni elämästäni. Olin antanut itselleni anteeksi asioita, joita ei olisi tarvinnut anteeksi edes pyytää. Olin suoristanut ryhtini ja katseeni ei laskenut muiden vaatimusten alla. Nauroin. Hymyilin ja rakastin. Sisälläni kupli minä, joka tahtoi vapaaksi. Viisi vuotta tarvitsin rauhaa ja hyväksyntää. Viisi vuotta tuntuu pitkältä ajalta, mutta voi se on lyhyt.
Istun nyt uuden kotini sohvalla. Ikkunasta avautuu näkymäksi S-marketin parkkipaikka. Uusi kotikaupunkini on rakastuttanut minut itseensä. Kun kuljen sen vanhaakaupunkia ja jokea ympäröiviä teitä pitkin, huomaan olevani kotona. Usein lähes liikutun näkymän aiheuttamasta onnentunteesta. Olen kotona. Vierelläni on mies, jota rakastan ja joka tutustui minuun, kun tunsin olevani minä. Hän hämmästelee kertoessani entisestä. Kummastelee, sillä ei tunne ihmistä, joka aikoinaan muutti Onnelaan.
Nyt uskallan katsoa kuvaa entisestä ja muistella. Uskallan nauttia siitä ajasta, joka oli minulle elintärkeä. En haikaile entiseen, mutta olen tuosta ajasta kiitollinen ja ymmärrän sen arvon. Olen kiinni uudessa, mutta entisen ajan aiheuttaman sielunrauhan otin mukaani. Vaalin sitä ja varjelen. En ole valmis vieläkään ja vaivun välillä muistoissani vanhaan ja sen tuoma tunne on surullinen. Olen surullinen naisen puolesta, joka koki noita tunteita. Paijaan entistä minääni ja onnittelen rohkeudesta muuttaa ja rohkeudesta jäädä yksin ja oppia tuntemaan itsensä.
Ilman tuota viittä vuotta minulla ei olisi tätä mitä minulla nyt on.