Rohkea leijonanapentu
Käsi, jonka pienet sormet tunkeutuvat käteeni, on sinun pieni ihminen. Erityiseksi sinua kutsuvat ja niin tehdessään ovatkin oikeassa. Totta totisesti olet erityinen. Pieni uhmakas pentu, joka alkuvuoden olet minua vastustanut. Tuijottanut minua otsatukan alta epäilleen ja kuitenkin varovaisesti ehkä toivoen, että se mitä minä höpisen, on totta. Että olisi totta sinun viisautesi, voimasi salaiset, piilossa vielä olevat, mutta esiin otettavissa.
Kerran istuimme koulun käytävällä. Seinä tuntui kylmältä selkääni vasten ja farkkujen vyötärö painoi ikävästi. Mökötit ja minä pohdin ja ammensin aivojen syövereistä kaikkea mahdollista ammatillista sälää, mitä vain irroitettavissa oli. Pyskologia, kasvatustiede eikä erityispedagogiikka olleet tuon tilanteen pelastajia. Haittaa oli enemmän, joten luovutin ne ohitse kulkevan siivojan mukaan. Korjasin asentoani ja housujen vyötäröä. Oli helpompi hengittää. Jutustelin kaikkea maan ja taivaan välillä. Ihmettelin auringon valoa, joka siivilöityy käytävällä olevan peikonlehden lehtien lävitse. Gebardi on muuten hitsin nopea eläin eikä edes kamala, vaikka tappaa syödäkseen. Siinä me istuimme, aika kului ja seinäkin lämpeni selkäni takana.
Luulit, että annan periksi. Luulit väärin, sinä pieni ihminen. Tulit usein ilman sanoja, mutta täynnä tunnetta. Haastoit minut aistimaan, mikä kanava toimisi ja mikä olisi niin tukossa, ettei siitä olisi päässyt lävitse edes rekalla. Mökötit, usein ja myönnän, että niin taisin tehdä minäkin. Huokailin, taisit huomata. Sitten meitä molempia nauratti. Norsu, elikäs efelantti onkin maanpäällisistä eläimistä kaikista suurin, sinä tiesit sen. Väitit, että valtameriä hallitsee suurimpana sinivalas. Väitin vastaan ja katseesi oli hetken kiukkuinen ja epäuskoinen, mutta sitten me taas naurettiin. Olit oikeassa ja minä myönsin sen.
Usein meidän ohitse kulki aikuisia, kulki lapsia ja ehkä joidenkin lasten vanhempiakin. Saattoivat ihmetellä meitä. Sinä istuit välillä ikkunalaudalla ja välillä olit kuin kissa siellä peikonlehden vieressä olevalla tasanteella. Tiedäthän ettei siellä saa olla, kerroin sen sinulle. Ja sitten huomasin kuluneen jo viikon ilman, että kiipesit lehtien suojaan, kiitin sinua siitä ja sinä hymyilit. Useat ohitsemme kulkijat saatoivat ajatella, että erityinen lapsi minun vieressäni on niin erityinen, että kuuluisi jonnekin muualle. Mutta me tiesimme, että kuulut juuri siihen missä olitkin. Apua tarvitset ja tukea, mutta sitäkin pohdimme, että kukapa ei tarvitsisi. Ja taas meitä nauratti, tällä kertaa ajatus rehtorista, joka tarvitsee apua.
Kukaan ei voi kuvitella miltä tuntuu pienestä ihmisestä kertoa kodista jossa asuu. Koti ei ole tavanomainen. Siellä on aikuisia eri vuoroissa, onneksi välittäviä, mutta yhtä kaikki töissä. Koulussa on aikuisia, jotka ovat myös töissä. Kaikki aikuiset maailmassa ovat pienen ihmisen elämässä vain työroolissa. Saattaa olla, että se on välillä vähän hankalaa. Tätä me pohdimme yhdessä ja taisimme vähän surrakin. Kerroin, että olen itsekin asunut sellaisessa kodissa, mutta en muista siitä mitään. Katselit uteliaasti ja muutit käsitystä minusta hieman, luulen ainakin niin.
Näen sinussa valon. Voi kuinka näenkään ja näen sinussa sellaisen viisauden, jota et itsessäsi vielä usko. Kasvata vain siipiäsi pieni ihminen. Kurota kohti haaveitasi, sillä sinä jos kukaan,olet sen arvoinen. En tiedä mitä sinusta tulee isona, sillä en ole sitä näkemässä. En tiedä näenkö sinua enää koskaan koulun kesällä päätyttyä, mutta lupaan etten unohda. En unohtanut sitäkään, kun lupasin ajatella sinua, kun yökyläilit lähimmäisen luona ensimmäistä kertaa ikinä. En siis unohda. Enkä unohda miltä tuntui pieni käsi kädessäni ja silmiesi katse minun silmissäni. Olet rohkea, urhea ja todellakin erityinen!