Sisarusten suru

Poikani puhelimessa on suosittu Pokemon Go- sovellus. Keski-ikäistä äitiä naurattaa ja poikani pyytää muistamaan, että Pokemon oli aikoinaan, ”ehkä maailman siistein juttu, ikinä”! Istuimme terassilla ja seurasimme Pokemon vaellusta, joka kasasi laumoittain kovin erilaisia ihmisiä terassin edustalle. Poikani tiesi kertoa, että joku on varmaan käynyt laittamassa houkuttimen lähistölle. Luonnollisesti ajattelin ja katselin ihmisiä. Aurinko tuli esiin pilvien takaa ja hetkellisesti oli ihan järjettömän kuuma. Mietin siinä lämmössä, että kuinka rakastankaan lastani ja kuinka onnekas olen, että hänestä on tullut juuri tuon kaltainen. Tapaamisemme alkuun saatu karhumainen halaus tuntuu vieläkin ja sen jättämä lämpö kilpailee ansiokkaasti auringon lämmön kanssa. 

Poikani kertoo, että siskonsa on vieraillut hänen unessaan. Ajatus tuottaa hymyn ja haikeuden. Kiitän hiljaa mielessäni tytärtäni. sillä olenhan aina toivonut hänen vierailevan myös veljiensä ja siskonsa unissa. Ihana tytär, kuolleenakin hän pitää meistä huolta. Jaamme poikani kanssa ajatuksia elämästä, kuolemasta ja niiden välisestä ajasta. Hörppäämme lisää vettä, sekä kevyt Cokista ja havaitsemme Pokemon- vaeltajien löytänen uuden kohteen. Kosketan lastani olkapäähän ja olen onnellinen.

Olen luvannut tavata myös bonustyttäreni, omien lasteni pikkusiskon, joten meidän välillämme ei biologista sidettä ole. Tuntuu hyvältä nähdä sisarusten halaavan toisiaan. 10 vuotta ikäeroa, mutta sielunmaisemalta molemmat ovat jollain tapaa vanhoja sieluja ja tuntevat toisensa välimatkasta huolimatta. Ympärillä lentää kiusallisen paljon lentomuurahaisia ja aurinko on hetkellisesti kyllästynyt katsomaan allaan avautuvaa maisemaa ja päätämme näistä syistä johtuen siirtyä kahvilan sisätiloihin. Poikani jatkaa matkaansa, joten minua vastapäätä istuu nuori nainen, jolla on avun tarve. 

Samainen nuori neito kysyi minulta muutama vuosi sitten, että onko hänellä oikeus surra sisartaan. Menin sanattomaksi ja suru tuntui tulvivan hetkellisesti yli äyräiden. Nuoren neidon kysymys oli pysäyttävä. Kyllä sinulla on lupa surra ja on lupa tuntea itsensä vajaaksi. Tämä neito ei koskaan tuntenut sisartaan, olihan hän vain seitsemän kuukautta vanha siskonsa menettämisen aikaan. Hän on kuullut siskostaan hajanaisia mietteitä, juttuja ja häntä on tahtomattaankin verrattu siskoonsa. Ja tämä tyttö kysyy minulta lupaa surra. Kaivoimme esiin valokuvia, muistoja ja yritin jakaa muistojani niin paljon kuin suinkin kykenin. Näiden keskusteluiden kautta tyttäreni heräsi toisella tavalla eloon ja tuli jollain tapaa osaksi siskonsa elämää. 

Muutamaa vuotta myöhemmin bonustyttöni pyytää minulta apua. Avun aihe saa liikuttumaan. Bonustyttöni on isosena ja hän on saanut tehtäväkseen pitää iltahartauden, jonka aiheena on hyvyys ja elämän mitan rajallisuus. Esimerkkinä hartaudessaan hän tahtoo pitää siskonsa, kuolleen pienen tytön, joka oli kaikille hyvä, rohkeasti ja välittämättä muiden mielipiteistä. On vaikea kuvailla miltä tuntuu katsoa tyttöä silmiin ja muistella hänen siskonsa tarinoita ja tapahtumia, jotta hän saa niistä muotoiltua hartaushetkeen sopivan kirjoitelman. 

Minun lapseni, molemmat surevat siskoaan omalla tavallaan. Myös lasteni pikkusiskolla on oikeus surra siskoaan, vaikkei koskaan häntä tuntenutkaan. Suru ei ole yksin vanhempien etuoikeus, eikä lasten suru ole yhtään väheksyttävämpää. Se vain tuntuu joskus unohtuvan, että lapsikin suree, eikä hän sopeudu menetykseen niin, että unohtaisi. Trauma on todellinen, elävä ja se anstaitsee eri vaiheissa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. 

Eilisen tapaamisten jälkeen ajelin kotiin päin. En muista milloin viimeksi olen kokenut näin paljon kiitollisuutta elämästä, kiitollisuutta puheen lahjasta sekä onnellisuutta lasten ja nuorten rohkeudesta. 

Tyttäreni elää monin tavoin meidän jäljelle jääneiden elämässä. Onneksi hän vierailee meidän kaikkien luona.

Hyvän tähden mikä tunne ja liikutus yhdistettynä rakkauteen.