Sittenkin jouluksi
Luulin selviäväni ilman, toivoin ja sinnittelin, mutta en kyennyt. En tänäkään joulunalusaikana, ehkä sitten joskus.
Kuvittele mieleesi lasten hiekkalapio, keltainen, jonka kahvassa on pieni reikä, josta sen saa riippumaan siihen kiinnitetystä narusta. Ota lapio käteesi, asetu kyykkyyn lätäkön ääreen ja lapioi se tyhjäksi. Jos lätäkkö on pieni, niin vaadittu lapiointi on nopeasti suoritettu ja hetken kuluttua näet vain kostean hiekan. Kunpa suru olisi lätäkön kokoinen.
Tee lapiollasi hiekasta kumpare, niin korkea kuin kykenet. Vaikka kuinka pelkäisit korkeita paikkoja, niin et kykene taputtelemaan niin korkeaa kukkulaa, että pelkosi ottaisi todellisen vallan. Kunpa pelkoni olisi vain hiekkakumpareen kokoinen.
Suruni on kuin valtameri. Pelkoni kuin korkein vuori.
Toivoni on pieni, mutta silti sekin on olemassa.
Toivon viritti lapseni kädet ympärilläni. Oi, kuinka onkaan ollut ikävä. En ole tohtinut liikaa tupata, en mainita kuinka olen iltaisin odottanut viestiä tai puhelua. Olen silti ikävöinyt rinnassani huoli, sillä tiedän ettei elämä ole aina helppoa.
Kolmesta lapsestani olen yhden haudannut ja yhden joutunut päästämään kulkemaan polkua, jota en olisi toivonut. Yhden elämässä olen ollut kiinni sopivan etäällä, pitänyt kiinni takinliepeestä. Jokaista olen ikävöinyt, mutta vain kahden vuoksi enää pelännyt, sillä taivaassa lapseni on tältä maailmalta turvassa.
Kadehdin niitä, jotka suuntaavat katseensa kohti joulua ajatuksena saada kaikki lapset luokseen. Tupa täyttyisi naurusta, hyväntuulisesta naljailusta ja sisaruksellisesta nahinasta. Katsoisin jokaista erikseen pöydään ylitse ja tarjoaisin kolmennen kerran lisää ruokaa. Kukaan ei jaksaisi enää mitään, mutta minun mielikseni ottaisivat pienen palan pyöritellen silmiään ja katsoen toisiaan ymmärtäväisesti.
Pidän huolta toisten lapsista, niin töissä kuin uusperheessänikin. Jokainen välittävä, kasvattava ja ohjaava teko on sen kaltainen, kuin tahtoisin lasteni muistavan minun heille tehneen. Jokainen kannustava sana ja rohkaiseva kosketus on kuin tekisin sen omilleni. Mutta omani eivät ole ulottuvillani ja tiedän elämän heitä kovin kohdelleen. Tuntuu kuin jokainen hyvä tekoni toisen lasta kohtaan olisi hyvitys siitä, jonka ajattelen lapseni olevan vailla. Tiedän, että tämä joulun aika saa ajattelemaan hieman kummallisesti, mutta ehkä se tuokin esiin karun totuuden, ikävän kaltaisen, joka pamauttaa totuutta vasten kasvojani.
On vaikea kuvata, miltä tuntuu pelätä, pohjattomasti, aiheesta, lapsensa menettämistä. On muitakin tapoja menettää kuin kuolema, joka jossain tilanteessa on helpompi ymmärtää. On helpompi saada lohtua ja ymmärrystä seisoessa haudan ääressä, kuin yrittää kuvata pelkoa lapsesta, joka kulkee jossain, mutta et tiedä missä.
Olen surrut salaa. Olen muistellut tyttäreni ihon tuntua hänen juuri kuoltua. Olen muistellut toisen lapseni käsien tuntua ajatellen, että ehkä edellinen kerta oli viimeinen. Nyt muistelen tätä päivää ja kolmannen lapseni halausta ja sanoja -Tulen luoksesi jouluna.
Ja niin minä selätän pelkoa, nujerran surua ja tarraudun kiinni toivoon. Lapseni sanat ja halaus antoivat oikeuden tuntea itseni osin kokonaiseksi ja hyväksytyksi. Sain taas, hetkeksi, oikeuden huolehtia myös muiden lapsista, sillä edes yksi omani katsoo minut siihen sopivaksi.
Itkin hetken pimeässä. Sitten kuivasin kyyneleet, kirjoitin tämän kirjoituksen ja sanoitin patoutuneet tunteeni. Huomenna olen jälleen seestynyt, tarraan toimeen ja hymyilen. Pidän kiinni kynsin ja hampain toivosta, onhan joulu tulossa.