Syrjäytyminen, kuinka sen käsittää ja voiko se olla hyväkin juttu?

Saako ihminen syrjäytyä, jos tahtoo? Jos ihmisellä on hyvä olla ilman kynttiläkutsuja, urheiluseuran pikkujouluja, taloyhtiön pihatalkoita ja konsertteja ja teattereita, niin onko se merkki syrjäytymisestä, omituisuudesta ja jostain isommasta ongelmasta? Onko iso ongelma, kun ajatteleekin toisin kuin muut? Ei jaksa kohkata maahanmuuttovastaisuutta, etsien jatkuvasti todisteita apua hakevien ihmisten valheellisuudesta ja jaksaa ymmärtää jopa kantasuomalaista rikollista ja hänen epäonnistuneita lähtökohtiaan. Ei hyväksy vääriä tekoja, mutta ymmärtää miksi ne on tehty. Ymmärtää, että maailma muuttuu ja sen vimmaiseen etenemiseen on vaikea puuttua, vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi.

 

Syrjäytyä voi monin tavoin. On vapaaehtoista ja sitten sitä, jota meidän kaikkien pitäisi kovasti vastustaa ja ennaltaehkäistä. Tuo ennaltaehkäisy on meidän kaikkien kädessä, eikä siihen tarvita koulutusta vaan inhmillisyyttä, empatiaa ja hyvää tahtoa. Jos jokainen meistä tahtoisi nähdä ja kuulla mitä ympärillä tapahtuu, niin me olisimme kaikki ammattilaisia ja hyväntekijöitä. Jos ymmärtäisimme, kuinka paljon enemmän auttaa myötätuntoinen katse ja sana, kuin ohitse kulkeminen ja epämääräisesti mutissut sanat- Ettei kuulu mulle?, niin pysähtyisimme ehkä helpommin. Ymmärrys hädästä ei ole vielä koskettanut kaikkia, joten osalla ihmisistä on varaa olla ylimielisiä ja toisia alaspäin katsovia. Ei kuulu mulle. Ja sitten voi tietysti jeesustella ja kauhisella asioita, joita näkee tapahtuvan ja sitten pohditaan, että miksi kukaan ei tee mitään. Tee ihan itse, sanoisin minä.

 

Kaikkeen apuun ei tarvita rahaa, ei hienoa paikkaa, jossa erikseen sovittuna aikana kokoonnutaan ja sovitaan mitä kukin tekee. Helpompia tapoja on pitää ovi auki mummolle ja hymyillä. Helppoa on myös pyytää naapurin yksinäiseltä näyttävä yh-äiti viereensä istmaan hiekkalaatikolla ja taputtaa yhdessä niitä hyviä kakkuja. Voi olla myös arvostelematta nuorta, joka synkkämielisen näköisenä kulkee katse maahan luotuna. Mistä tiedät, millaiseen kotiin hän on kulkemassa?  Vaikeaa ei luulisi olevan antaa myöskään vanhoja vaatteita hyväntekeväistyyteen tai osallistua vaikkapa Unicefin keräykseen, jos on varaa. Ja jos ei ole, niin sitten keskittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja läsnäoloon.

 

Kukaan meistä, joka ei ole oikeasti syrjäytynyt, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu. Kuitenkin jokainen meistä, joka on joskus saanut ystävällisen sanan tai huomaavaisen eleen, tietää kuinka hyvältä se tuntuu, joten luulisi sitä enemmänkin viljeltävän. Hyvä kasvaa tekemällä.

 

Hallituksemme ja taloudellinen tilanteemme näyttävät yhdessä yhtä toivottomilta. Emme voi marisemalla asioita muuttaa, eikä mitä ilmeisemmin äänestämälläkään, sillä tuntuu iso osa kansasta olevan tyytymättömiä. Pienillä teoilla ja asenteella voidaan kuitenkin saada paljon aikaan. Tieto ei pelkästään lisää tuskaa, vaan auttaa saamaan näkökulmia. Lue, etsi tietoa ja keskustele erilaisten ihmisten kanssa. Tutustu ihmiseen ja ole utelias erilaisuudelle. Älä poteroidu, mökötä ja pelkää kuoliaaksesi, että joudut syrjään. Laittamalla itsesi pieneen tilaan, alat rakentamaan itsellesi syrjäytymisen polkua. Se polku on kapea ja kapenee kaiken aikaa ja vaikka kuinka valitata, niin sen polun varteen ei pystytetä valaisevia lamppuja.

 

Syrjäytyä voi myös vapaaehtoisesti, mutta mekaniikka on siinä toisenlainen. Halu olla yksin, mutta olla tilaansa tyytyväinen, on täysin hyväksyttävää. Halu olla osallistumatta kaikkeen, omasta vapaasta tahdosta, on ihan ok. Harvemmin nämä ihmiset valittavat ja huutelevat muka-muka hyväosaisten eduista ja saamista palveluista. Ei huutele, vaan tyytyvät siihen mitä saavat ja mitä ovat.

 

En väitä olevani syrjäytynyt muuten kuin osin ajatusmaailmallisesti. Ottaa melko rankasti pattiin omaan napaan tuijottelu ja suureen ääneen huutaminen ja möykkääminen. Totta on, että meillä on paljon ihmisä, joita pitäisi tukea ja auttaa. Pohdinpa sitä, että kuinkahan heidän tilannetta auttaa suurien massojen mitä-vittua-huutelu ja hallituksen moittiminen? Itsestä ei löydy parannettavaa eikä mitään hyvää annettavaa. Odotetaan, että joku tekisi jotain ja joku antaisi jotain ja ulkoistetaan täysin omaa vastuu elämästä ja eteenpäin kulkemisesta. Toivon totisesti, että kun itse olen ehkä siinä vaiheessa, että en kykene huolehtimaan asioistani, eteeni tulee ihminen, joka tahtoo tehdä jotain vaikkei häntä siihen ole käsketty, ei koulutettu eikä erillistä ohjetta annettu. Kaikesta vajaavudestaan huolimatta hän toimii kuten kykenee, koska on välittävä ihminen.