Tähänkö on tultu?

Sää ei oikein suosi sunnuntaista kävelyä. Tuuli on kylmä, mutta onneksi kädessä oleva sateenvarjoa ei tarvita. Se laukeaa muutaman kerran, tahtoen auki ja aiheuttaen kiusallisen tilanteen ja muutaman hermostuneen hihityksen. Mukulakivikatu on epätasainen, niin kuin kuuluukin. Yritän astua vain tummien kivien päälle, mutta mieheni epäilee minun katkovan nilkkani ja pyytää kävelemään varovasti. Saattoi ehkä hävetä harppomistani tai sitten huoli oli aitoa, mutta tottelin kuitenkin. On mieheni syntymäpäivät. 

Kahvila, jonka ovi narisee sitä avatessa, on viehättävä tee- ja kahvihuonen Helmi. Rappuset, vaikka niitä onkin vain muutama, ovat jyrkät, oviaukkko ahdas ja sisään päästyä olet mahdollisesti suoraan keskellä ruuhkaa. Lautalattiat ovat vinot ja niiden välisiin rakoihin on varmasti pudonnut kaikkea mielenkiintoista. Vastustan halua asettua kontilleni ja kurkkia raoista. Sen sijaan menen asiallisesti jonoon ja suoritan vaikeaa valintaa teen kanssa nautittavaksi kohdentuvasta makeasta leivonnaisesta. Onneksi ei ole jonoa, niin kehtaan tehdä valintaa vaikemman kautta ja ehdin muuttamaan mielipidettäni useamman kerran. Mies maksaa, joten en mieti edes hintaa.

Koska edelleen on mieheni syntymäpäivä, niin olen kohtelias ja kaadan häneen kahviinsa laktoosinta punaista maitoa. Se on kuulemma herkkua ja kermaakaan ei ole tarjolla. Mies saa valita paikan, jota myöhemmin harmittelen. Ikkunan vieressä on pieni ja soma pöytä. Paikka ikkunan vieressä näyttää ahtaalta, joten olen iloinen mieheni valitessa sen ikkunan puoleisen. Ujuttaudun yllättävän sujuvasti kiikkerälle tuolille ja onnistun olematta kaatamatta pöydällä olevaa tarjotina, kun siirrän tuolia lähemmäs pöytää. Selkäni taakse jää tilaa ja käytävä, joten ajattelen olevani tilavilla vesillä. Kahvila on kerta kaikkiaan viehättävä, soma ja suloinen. Tunnen itseni aina siellä käydessäni isoksi ihmiseksi, kuin norsuksi posliinikaupassa. Vedän vatsaa sisään ja yritän vaikuttaa siltä, kuin kuuluisin kuvaan. Seiniltä meitä katselee maalauksien ja kuvien kautta hienostunutta väkeä 1800- luvun alusta alkaen. Huokaisen helpotuksesta, ettei minun tarvitse verhoutua korsettiin. vannehameisiin ja valtaviin turkiksiin. Näin ollen en pystyisi istumaan valitulla paikalla, en mahtuisi ja luulisin varmasti tukehtuvani. 

Oletko sinä nähnyt ravintolassa tai kahvilassa istuvaa pariskuntaa, jotka istuvat vastakkain ja heidän välillä on suuri hiljaisuus? Seuraat heitä vaihvihkaa ja ihmettelet sanattomuutta ja mietit siihen syitä. Ajattelet, että voi voi, eikö noilla kahdella ole toisilleen mitään sanottavaa. Rakennat päässäsi kohtausta, joka on edeltänyt kahvilaan tuloa. Suurta draamaa, loukattuja tunteita tai sitten vain loppuun kulutettua rakkautta ja ihmissuhdetta, jota ollaan tultu ulkoiluttamaan ihmisten ilmoille. Hiljaisuus, joka ahdistaa sinua ja sinä vain seuraat sitä sivusta. Ei ikinä omalle kohdalle, mietit ja poljet sisäistä pientä jalkaa sydäntäsi vasten.

Ensimmäiset hetket istumme ihan hiljaa. Alkaa naurattamaan ja olen valmis vaihtamaan ajatuksiani hiljaisista pariskunnista. Meillä ei ole ollut draamaa enkä usko kummankaan meistä olevan kyllästynyt suhteeseemme. Olemmepahan vain hiljaa. Katselemme ympärillä näkyvää kauneutta, pohdimme tahoillamme historiaa, joka kurkkii meitä seinien tauluista. Ihailen tapettia ja totta tosiaan lattia on vino. Takahuoneesta käy salin puolella vierailemassa kaksi villakoiraa. Katselemme kuinka karvakorvat hakevat rapsutuksensa eri pöytien vieressä ja palaavat hetkesi takaisin takahuoneeseen. Toinen koirista näyttää ikään kuin halaavan rapsuttajan jalkaa, mutta tarkemmin katsoessani olen havaitsevinani lantion kohdalla pienen nylkytysliikkeen. Hymyilyttää ja siirrän katseeni mieheeni. Tuijotan silmiin ja rakastan, vaikka olemmekin edelleen hiljaa. 

Kahvila on suosittu, joten huomaan hetken kuluttua, että selkäni takana on jatkuva jono tiskille. Erään herrasmiehen nahkatakki tekee tuttavuutta korvani kanssa ja orastava paniikki istuu hartioillani. Käännän tilanteen edukseni ja kuiskaan miehelleni, että mitähän kansa tuumaisi jos ryntäisin äkisti pystyyn huutaen. Tulisiko tilaa ja kehtaisko sen jälkeen istua tyynesti takaisin ja jatkaa teen juontia? Seuraava ajatus on keskustelun aihe; sukulaisten juuri sairastama tuberkuloosi ja mahdollisuus olla itse viruksenkantaja. Onneksi saan porkkanakakkuni nielaistua enkä toteuttanut kumpaakaan ideaa, joten pääsimme poistumaan kahvilasta siten, että kehtaamme mennä toistekin. 

Kotiin kävellessämme mietin, että onpa onnekasta olla tässä vaiheessa suhdetta, jossa voimme istua kahvilla puhumatta toisillemme koko ajan. Sanottakoon, että emme kaiken aikaa olleet vaiti, mutta hiljaisuus välillämme oli lempeä ja ymmärsi olevansa meidän ystävä. Kivat synttärikahvit, näin ajattelin ja toivon mieheni näkevän asian samanlaisesti. Ainakin hän hymyili ja tarttui katua ylittäessä kädestäni kiinni.