Taidan löytää joulun

Arkinen käynti hautausmalla. Hautausmaa on hiljainen ja lähes kokonaan usvan peittämä. Ilma on pakastumassa, eikä se oikein tiedä hälventääkö sumu pois pakkasen tieltä vai antaako usvan pitää valtansa. Siellä täällä näkyy kynttilöitä, jotka sitkeästi palavat joulukuisessa hämärässä luoden valoa, joka heijastui kiiltävistä hautakivien pinnoista. Lasken kranssin haudalle ja huomioin, että kiven kyljessä kasvaa jäkälää, erilaista kuin kranssissa, mutta värisävyltään samanlaista.

Kylmyydestä huolimatta haudalla on aina lämmin. Ajatukset kulkevat vilkkaasti äänettöminä viesteinä. Kerron kranssin olevan äidiltäni, joka sen kävi valitsemassa, mielessään juuri sinä. Kranssissa on enkeli, havuja ja muutama oksa kanervaa, sitä punaista ja perinteistä. Harmittelen. että unohdin kynttilät. Jaan ajatuksiani ajan toiselle puolelle ja luulen saavani vastauksia. Kaikki on hyvin.  Hymyilen ja käännyn pois. Ensimmäiset lumihiutaleet valkaisevat maata, hyvin ujosti, kuin anteeksi pyydellen.

Pehmeä hiekkakäytävä imee askelten äänet ja tunnelma on kovin erikoinen. Hyvin erilainen, kuin koskaan aiemmin. On rauhallista. Koko muu maailma katoaa, ei ole olemassa ja ainoa mikä on totta, on tämä hetki ja tämä paikka. Erotun keskeltä hautausmaata punaisessa takissani, usvan keskeltä, jonka seasta sataa hauraita hiutaleita, odotettuja vesisateen ja pimeyden jälkeen. Hiutaleet eivät lupaa jäädä pitkäksi aikaa, mutta halusivat tulla minua ilahduttamaan, jakamaan kanssani tämän hetken ja joulun odotuksen. Kuljen hitaasti, kunnes pysähdyn. En tiedä miksi, mutta on vain pysähdyttävä. Seison, hengitän ja olen juuri oikeassa paikassa.

Koivun korkeimmalta oksalta kuuluu outoa ääntä. Hahmo on suurempi kuin varis tai harakka. Oksa painuu raskaan oloisesti sillä istuvan linnun vuoksi. Lauluksi ei ääntä voi kutsua. Kasvoille sataa lunta, usva on tiheää ja oksalla raakkuu omituisesti korppi. Ensikerta, kun kohtaan korpin näin läheltä, mutta tunnistan sen kuitenkin. Korppi raakkuu, laulaa omintakeisesti, kenties minulle, mutta luulen sanoman olevan jollekulle toiselle tarkoitettu. Komea lintu ja sen lähtiessä lentoon, oksa värähtää voimakkaasti ja huokaa helpotuksesta vapautuessaan painosta.

Laitan silmät kiinni, kuuntelen ja tunnustelen miltä hiutaleet tuntuvat, kun ne sulavat heti koskettaessa kasvojani. On hyvä olla. Aistieni lävitse kulkee välähdyksinä miljoona asiaa, tuhat muistoa ja sadoittain hajanaisia tuumauksia. Tunnen tuoksuja, ja tunnen kosketuksia. Nauran mielessäni jollekin hassulle ja vakavoidun sopivasti kuunnellen säveliä, jotka on sävelletty vuosia aiemmin, tuomaan ihmisille tunnelmallisia hetkiä. Laulun osaset häipyvät usvan matkaan ja huomaan pohtivani kuinka asettelen punaisen joululiinan keittiön pöydälle. Verhoja en vaihda, se olisi jo liikaa. Outoja ajatuksia hautausmalla, seisten koivun alla, jonka latvasta korppi juuri lehahti lentoon.

Pitkästä aikaa tunnen itseni ehjäksi, sopivaksi ja minuksi. Kukaan ei tiedä missä juuri nyt olen ja sen tuntuu vapauttavalta ja hyvältä. Minua ei löydettäisi, jos joku etsisi.  Ja juuri siinä yksinäisyydessä olen kaikkien kanssa. Seison edelleen keskellä hautausmaata punaisessa takissani ja näytän ehkä vähän oudolta. En välitä, vaikka joku minut näkisi, pysähtyisi ja miettisi onko minulla kaikki hyvin. Jos joku kysyisi, niin vastaisin, että on, sillä luulen löytäväni joulun.