Taklausta tehden

Mielessäni monta aihetta. Monen monta, jotka saisivat tulla kirjoitetuksi. On monta ihmistä, jota tahtosin kirjoituksellani ajatella. Sinä pusket esiin. En ole sinulle aikoihin jutellut, en kirjoittanut. Muistanut olen kuitenkin, hajamielisesti ja tottuneesti. Pusket voimallisesti, joten istun siis alas ja annan sinun tulla rakas lapseni.

Muistelen mennyttä. Muistelen hetkiä, jolloin masennus, epätoivo ja valottomuus olivat aina läsnä. Moni luulee sinun kuolemasi olleen syynä. Sinä tiedät ettei näin ollut. Mieleni oli hauras ja myrskyssä jo ennen sinun kuolemaasi. Moni luule, että mennessäni ammattiavun pariin käsittelin lapsen kuoleman aiheuttamia tunteita. Näin ei ollut, ei alkuun. Alkuun kävin lävitse lapsuuteni, nuoruuteeni ja aikuisuuteeni. Olin hakeutunut avun piiriin ennen kuin sinä kuolit. Postilaatikosta putosi aika sairaanhoitajan tapaamiseen mielenterveystoimistoon. Soitin ja kerroin etten pääse tulemaan. Kysymykseen miksi, vastasin, että lapseni kuoli eilen. Puhelimessa oli hetken hiljaista ja vastauksena sain, että et tietenkään, tule kun olet valmis.

Kun soitin mielenterveystoimistoon, sinä vielä elit. En ole varma, kuulitko itkuista puheluani, jonka tein vessan lattialla istuen. Olin loppu. Olin avuton. Sitten sinä kuolit ja seuraavana päivänä sain ajan. Saamani aika menetti hetkeksi merkityksensä. Oli vain jotain suurta. Oli kuolema.

Tiedän, että pusket esiin, sillä aavistat tunteeni hyvin. Tiedät, että noista vuosista on jo kauan. Suruni saavutti täysi-ikäisyyden ja muut menneisyyden surut tavoittelevat osa jo keski-ikää. Suru toisen lapsen etäisyydestä, muutaman läheisen vaikeudet, uusperheen hajoaminen ja vanhojen takauminen tulvinta, ovat vasta taaperoiässä. Olen siis jälleen sen edessä, että mieleni on uudelleen osin suruinen ja harmaa. Näen värejä ja tunnen toivoa, mutta tarvitsen apua. Olen rakastettu ja minulla on työkaluja käsitellä mieleni mutkia, mutta en ehkä joka hetki lue karttaa tarpeeksi tarkasti. Siksi sinä olet puskenut ja vaatinut toimimaan.

Olen toiminut. Nykyinen psykiatrinen sairaanhoitajani on käynnistänyt prosessin, jotta pääsisin psykoterapiaan. Ihanaa. Minulla saattaa olla mahdollisuus purkaa mieleni osiin. Minulla on mahdollisuus ymmärtää ja oppia. Olen toiminut myös niin, että hain Mielenterveyden keskusliiton koulutukseen, jossa on mahdollisuus toimia vertaisohjaajana verkkokurssilla. Olen osa ryhmää, jotka haluavat taklata sitigmat, joita mielenterveyden haasteisiin on liitetty. Ihanat ihmiset, jotka haluavat jakaa kokemansa muiden tueksi ja avuksi. Olen omanlaisteni keskellä ja minut ympäröi hyväksyntä ja sallivuus.

Sinä lapseni olet varmasti nähnyt, että kertoessani sinun menettämisen aiheuttamasta surusta, saan ymmärrystä ja myötätuntoa. Muista elämäni vaiheista aiheutuneet surut ja masennus, ovat vaikeammin ymmärrettävissä. Siksi haluan puhua. Siksi haluan tuoda esiin sen, että kaikki syyt ovat tasavertaisia. Kaikki syyt masennukseen, ahdistukseen, paniikkihäiriöihin ja moneen muuhun, ovat yhtä oikeutettuja tullakseen näkyviksi ja saamaan saman myötätunnon ja ymmärryksen, kuten esim. kuolema tai fyysinen sairaus.  Masennus, mielenterveyden haasteet, paniikkihäiriö, skitsofrenia ja mitä näitä nyt onkaan, eivät tarkoita toimintakyvyttömyyttä ja tuomiota, että jää sivuun elämästä ja toiminnasta.

Voi, kuinka kaipaan sinua lapseni. Tässä uudessa asioiden käsittelyni vaiheessa olet vahvemmin läsnä, mutta eri tavalla kuin vuosia aiemmin. Olet tukeni ja vahvuuteni.

Kaikesta huolimatta sisälläni on rauha. Sisälläni asuu toivo ja ymmärrys, että kaikki järjestyy. Olen terve, minulla on työ, minulla on riittävä määrä ihmisiä, osaan nauraa, tunnen tunteita ja haaveilen. Minulla on siis hyvin, vaikka olen osin keskellä isoja asioita ja muutoksia.

Mietin sinua ja kummastelen sitä, kuinka elävältä tunnut. Onneksi pusket ja onneksi kosketat.

Rakkaudella äiti <3