Talviautoilu

Talviautoilu saa minut puhumaan autolleni, kiittämään sitä sekä kehumaan tavanomaista vuolaammin. On nimittäin niin, että vain auton kori on lumen, jään, tuulen ja sateen sekä muiden autojen ja mahdollisten eläinten välissä. 

Talviautoilu on pahimmillaan kaukana hallitusta autoilusta. Rekkaa tulee vastaan, lunta pyryttää joka ilmansuuntaan ja on pimeää. Mikäli pahimipien olosuhteiden vallitessa aikoo hirvi kulkea tien ylitse, niin autoilijalla ei ole mitään tehtävissä. Ei yhtään mitään. 

Suomen talviautoilussa on otettava huomioon, että sade on mahdollisesti myös vettä, ainakin asuttessa Etelä- Suomen alueella. Vettä tulee kuten luntakin, ylöspäin, alaspäin ja vaakatasoon.  Vesi tekee hauskan efektin yhdessä märän asfaltin kanssa, ne nimittäin kadottavat kaiken valon itseensä. Pimeys on kokonaisvaltaista ja jälleen voi vain toivoa, ettei kukaan kiireinen tahdo ohittaa pahassa paikassa ja että peuraperhe älyää pysyä sateensuojassa metsän siimeksessä.

Pitkät valot on tarkoitus kytkeä päälle pimeässä ajettaessa. No, jos sataa lunta tai vettä niin maan perusteellisesti, niin pitkistä ei ole mitään hyötyä. Niitä voi laittaa päälle ja pois, arpoen kumpi vaihtoehto on vähemmän vaarallinen. Vaarallisen tilanteesta tekeekin juuri se, että kuski epäröi kumpia valoja käyttäisi ja keskittyminen menee manaamiseen ja turhautuneeseen sadatteluun. 

Puhdistamattomat auton katot saavat rauhallisemmankin kuskin raivon valtaan, joskin pelko hiipii sen kaveriksi ja sen myötä kuljettaja onkin verenpaineen kyllästämä ja rattia täysillä puristava tapaus. Aika ajoin koen halua kulkea huonosti puhdistettujen autojen perässä ja niiden kuljettana pysähtyessä käydä yhdessä lävitse autonpuhdistamisen alkeet. On vain niin, että töihin tai kotiin on ehdittävä, joten tämä toimintatapa jää ajattelun asteelle. Kehnosti puhdistetut tuulialasit saavat aikaan hämmästyksen ja tuumauksen kuljettan mahdollisesta mielenterveydestä ja näkökyvyn rajoittuneisuudesta.

Varovaisuus kehnolla kelillä on hyväksi. Turvaväli, sopiva tilanneneopeus ja lisäajan varaaminen totuttuun ajoaikaan nähden. Huoh…Parhaimmillaan, sillä näinkin usein käy, kaikki noudattavat hyväksi havaittuja keinoja suoritua turvallisesti perille, mutta aina on liikkeellä joku, joka luulee olevansa kuolematon. Kuolemattomien kohdalla ajattelen hetken, jotta välttäisin verenpaineen nousun, että kuljettajalla on kiire sairaalaan juuri saamnsa puhelun vuoksi ja kyseessä on onnettomuus ja tai synnytys. Ei auta ajattelu, kun kolmatta aamua peräkkäin sama auto kaahaa kuolemaa uhmaten ohitse. En usko, että kyseisen auton kuljettalla on vaarassa olevia sukulaisia niin montaa ja tuskin on synnyttäviä naisiakaan. Sanottakoon, että alinopeutta ajava, liian arka kuljettaja ei luo yhtään turvallisempaa ajoympäristöä, vaan saa aikaan jojottavan autoletkan ja rauhallisemmallakin kuljettajalla herää ohitushalut. 

Radio on ystäväni ja totuttuun tapaan laulan mukana epävireisesti ja kovaa. Myrskyisinä aamuina laulamisen sekaan sekoittuu tiedotteita liikenteestä ja päivityksiä onnettomuuksista. Niitä kuunnellessa laskee omaa jäljellä olevaa ajomatkaa ja toivoo ettei juuri tämä ajomatka ole tilastollinen tappio muuten niin puhtaassa ajohistoriassa. 

Jokainen perille pääseminen tuottaa helpotuksen henkäyksen. Ensin on istuttva hetki ja mietittävä, että totta tosiaan olen selvinnyt. Seuraavaksi on irrotettava sormet ratin ympäriltä ja käänneltävä päätä, jotta veri kiertäisi paremmin. Nouseminen autosta jäykistyneiden jalkojen varassa onnistuu kyllä ja muutaman askleeen jälkeen olen kuin ennenkin. 

Yhtenä aamuna ajelin jälleen töihin. Ihastelin kaunista lumen valkaisemaa luontoa ja olin tyytyväinen, että aura-autot olivat tehneet työnsä, ei tuullut eikä lumi pöllynnyt. Pellot hohtivat valkoisuuttaan ja havaitsin hirviperheen tummat hahmot lunta vastan. Hetken päästä tien toisella puolella erottuivat peuraperheen siluetit. Mietin, että johtuuko eläinten runsas esille tulo lumesta vai erottuvatko ne lunta vasten? Miettiminen ei paranna liikenneturvallisuuden tunnetta, mutta onneksi olen minä ja keskityn jälleen laulamiseen, eikä aamun aikana tule yhtään tiedotetta liikenneonnettomuuksista.

Talviautoilu voi olla siis myös kaunista ja tunnelmallista. Parhaimmillaan puut ovat saaneet ylleen huuruisen hunnun ja jos aurinko suo meille ilon ja valaisee edes hetken pimeyden keskellä, niin näky on kuin satumaisemasta. Tosin jo seuraavana aamuna vesisade on huuhtonut ihan kaiken pois ja asfaltti naureskelee imien kaiken katuvalojen tuottaman heikon kajastuksen itseensä.

Kaikenlaista on talviautoilu. Se on myös huolta läheisistä. Useat puhelut ja viestit kulkevat langattomia verkkoja myöden, kun ihmiset varmistavat, että läheinen on varmasti päässyt turvallisesti perille. Ilmassa on lumen ja veden lisäksi huolta, välittämistä ja rakkautta. 

Ajakaa turvallisesti!