Terapian päättymisen kynnyksellä

Kelan tukema kaksi vuotta kestänyt kuntouttava psykoterapiani päättyy tulevana tiistaina.Ennen pääsyä Kelan tukemaan psykoterapiaan kävin noin puolenvuoden mittaisen polun psykiatrisen sairaanhoitajan, yleislääkärin sekä psykiatrin vastaanottojen kautta. 2000-luvun alkupuolella kävin kolmen vuoden ajan psykiatrisen sairaanhoitajan pakeilla säännöllisesti. Olen kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi pohjaten koulutukseen elämässäni koetut asiat. Rosen-terapialla oli alkuvuodesta suuri merkitys ajatuskulkujen avautumiseen. Ammattilaisten joukkoon sisältyvät nekin ammattilaiset, jotka ovat olleet tukena vanhemmuudessa eri kohdissa lasteni ja perheen kriisejä ja traumahetkiä. Olen siis saanut laajalti eri ammattilaisten tukea ja näkemyksiä elämääni.  Laskeskelin, että yhteensä olen omaa mieltäni, elämääni, ajatuksiani, toimintaani sekä kokemuksiani käsitellyt noin 350-400 tuntia ammattilaisten ohjaamana. Tuntimäärä on vain arvio ja saattaa olla alakanttiin.

Olen kiitollinen jokaisesta kohtaamisesta. Olen kiitollinen sekä onnekas, että on ollut mahdollista saada tukea. Olen isosti tyytyväinen viimeiseen kolmeen vuoteen, jotka ovat menneet viimeiseen terapiajaksoon. Kun kuulin olevani ihanteellinen asiakas Kelan tukemaan psykoterapiaan, niin se ilahdutti ja nauratti. Oli mahtavaa kuulla olevnasa johonkin ihanteellinen, edes terapiaan. Ajattelen, että psykoterapia osui elämässäni oikeaan kohtaan. Suurimmista traumoista on enemmän ja vähemmän 20 vuotta. Toki kolme vuotta sitten elämässäni oli kriisivaihe, mutta en todellakaan ymmärtänyt pohjasyitä siihen. Terapian kautta menneisyyteni syntymästä aikuisuuteen, lähimenneisyyteni sekä nykyisyyteni nivoutuivat kokonaisuudeksi. Terapian kautta sain avaimia oviin, joita en tiennyt olevan olemassa. Ajattelen, että psykoterapia kohdistui oikeaan vaiheeseen elämääni. Minulla oli aikaa ja voimavaroja sitoutua pitkäjänteiseen työhön. Keskellä kriisejä tai keskellä ruuhkavuosia on vaikeampi asettua tutkimaan mieltä ja löytää syitä ja seurauksia. 2000-luvun alussa tuki oli enemmän kriiseistä ja traumoista ylitse saattelevaa. En tuolloin kyennyt hahmottamaan kokonaisuuksia täysin, sillä haasteellisempi elämä toi kaiken aikaa lisää pohdittavaa. Nyt viimeiset kolme vuotta ovat tuoneet enemmän ratkaisuja ja saaneet toimimaan itseni ja oman hyvinvointini eteen. Vaikkakin olen tehnyt suuria muutoksia elämääni, niin ne ovat olleet tarpeen ja hyväksi. Isot muutokset ja teot ovat siis vieneet eteenpäin, eivät aiheuttaneet lisähaasteita. Suuri ero aiempaan pidempään ammattilaisen tukemaan ajanjaksoon.

Olen törmännyt ajatuksiin, että terapiassa käynnin jälkeen ihminen olisi valmis antamaan anteeksi entisen elämän ihmisille. Usein ajatellaan, että ymmärryksen kautta saapuu hyväksyntä sekä kyky olla sinut elämänsä tapahtumien ja eri ihmisten kanssa, jotka siihen ovat vaikuttaneet. Näin on, olen siitä samaa mieltä. Olen törmännyt kysymyksiin sekä oletuksiin, että nyt olen noussut jollekin tasolle, jossa olen yhteydessä kaikkiin ihmisiin kärsivällisesti ja kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ajatellaan, että terapiassa tajutaan jotain niin ihmeellistä, että huomioimatta ihmisten teoista ja nykyisyydestä, terapiassa käynyt kohtaa ne tyynesti ollen kaikkien kanssa tekemisissä, koska kerta on käynyt terapiassa tajuamassa. Ei liene voi olla terapian lävitse käyneen ihmisen yksipuolisena vastuuna, saada toimimattomia suhteita toimimaan.

On hivenen kummallista ja jopa loukkaavaa olettaa, että terapiassa käytyä ihminen on valmis asettumaan alttiiksi ihmisille ja tilanteille, jotka ovat häntä tavalla tai toisella vahingoittaneet. Mietin, että miksi terapian käyneenä minun tulisi olla niin hyvä ihminen, että istun ihmisen vieressä, joka jatkaa edelleen minun vahingoittamista. Miksi minun pitäisi rakentaa suhdetta ja unohtaa entinen? Ajattelen, että mikäli ihminen, jonka kanssa aiemmassa elämässä on ollut jotain haitallista, kykenee myös miettimään, analysoimaan. pohtimaan, pyytämään anteeksi ja muuttamaan toimintaansa, niin sitten on väylä auki. On ihmeellistä löytää tie ihmisen luokse, joka myös myöntää osuutensa ja pyrkii muuttamaan elämäänsä, jotta vahingollinen toiminta ei toistuisi. Mutta, jos vastapuoli ei muutu, niin miksi terapian käynyt istuisi hänen viereensä? Omalla kohdalla olen kyllä antanut anteeksi sellaisillekin, jotka eivät sitä ole pyytäneet. Hyväksynytkin olen ja tunnistanut myös oman osuuteni. Se, että antaa anteeksi menneisyydelle tai nykyisyydelle, ei tarkoita että suhde tai entienen elämäntapa jatkuu. Se muuttuu, se saattaa jäädä tauolle tai menneisyyteen, mutta ei enää haitallista ajattelua ja ahdistusta tuovana.

Omalla kohdalla on niinkin, että olen joutunut tunnustamaan omaa osuuttani johonkin asiaan. Osalta olen anteeksi pyytänyt ja osalta en. Itselleni sen sijaan olen useimmat asiat anteeksi antanut. Olen ymmärtänyt, että moni minulle tapahtunut asia on tahattomasti minuun suunnattu. Osa tahallisesti ja osaan ei kukaan ole pystynyt vaikuttamaan. Ajattelen niin, että mikäli minulla on osin ollut pakkokin kohdata muiden aiheuttamia epämiellyttäviä asioita, niin minulla on myös oikeus rajata sellaiset ihmiset ulkokehälle elämässäni. Näin terapiassa olen oppinut ja saanut jopa kehuja rajaamisestani ja itseni puolella olemisesta. Ehkä on niin, että kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä kenelle pitää antaa anteeksi, ja kenen kanssa pitää ja kannattaa jatkaa yhteiseloa sekä yhteydenpitoa. Uskon, että jokainen joka elämäänsä käsittelee ja ehkä myös käy terapiassa, osaa ajan kanssa tehdä itselleen hyväksi olevia päätöksiä. Voi olla jopa haitallista, jos joku ikään kuin pakottaa uudelleen kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat aiheuttaneet mahdollisesti syviäkin traumoja. Kaikkea ei tarvitse kohdata eikä kaikkea tarvitse korjata.

Yksi suurimmista ymmärryksistä on ollut, että minulla on mittava traumatausta. En enää voi sitä kieltää, mutta minun ei tarvitse sitä myös joka päivä miettiä. Osa reagoinneistani kulkee selkärankareaktiona traumataustan kautta, mutta pystyn pysäyttämään sekä toimintaani ja ajatteluani. Oma ajatteluni on usein ollut minulle haitallista sekä esteenä eteenpäin menolle. Minun ei aina olisi kannattanut luottaa ajatuksiin jääräpäisesti, vaan olisi ollut hyvä kuunnella muita. Olen taatusti loukannut useita ihmisiä ja siitä olen pahoillani. Olen ollut omassa kuplassa, vaikka minua olisi tarvittu toisaalla. Osaan ja uskallan rajata omaa hyvinvointialuettani. Olen pelännyt hylkäämistä. Olen pelännyt olla minä ja ilmaista mielipiteitäni. Olen elänyt muiden odotusten kautta, vaikka sitä ei osa ole edes olettanut. Olen ollut ärsyttävä osin siksi, että olen pyrkinyt miellyttämään ja olemaan toisen tahtoman kaltainen.

Olen onnekas, että olen nyt tässä. Tämän terapiajakson myötä olen eronnut ja muuttanut paikkakuntaa. Olen rajannut joitakin ihmisiä elämässäni ja haastanut muutamia ihmissuhteita. En tahdo olla ilkeä enkä itsekäs, vaan minun on ollut näin 50-vuotiaana ollut aika ja osin pakkokin löytää rajani ja oppia tuntemaan itseni. Tunnen itseni nyt edes jotenkin. Minua naurattaa, sillä olen jossain määrin pöhkömpi kuin olen luullut. Olen rennompi ja taitava olemaan joutilas. Löydän omaa polkuani hiljalleen. Olen saanut eheytettyä elämän rakenteita jälkikäteen. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja olen edelleen yllättynyt, että uudet ihmiset haluavat olla osana elämääni ihan vapaaehtoisesti. Rakennan perhekäsitystäni, taas, ja se löytää kyllä muotonsa. Uskallan olla etäällä ja toivon, että pääsen lähelle.

Kova on ollut homma, mutta tarpeen ja hyväksi. Ilman ihmisiä en olisi tässä. Olen tarvinnut ammattilaiset, lapset, ystävät ja läheiset. Olen tarvinnut myös tuntemattomia. Olen kiitollinen ihmisistä. Lupaan itselleni, että pyrin elämään mahdollisimman rehellisesti. Haluan olla kiltti ja tehdä hyvää. Haluan ihmetellä kauniita asioita ja tuntea olevani osa isoa kokonaisuutta. Tahdon rakastua. Toivon olevani tukena muille.

Elämä on ihmeellinen lahja.

Kiitos, kun kuuntelit.

<3 Maarit