Tiedäkö mitä toivot?

Oletko toivonut parisuhdetta jossa puhutaan? Puhutaan ihan oikeasti, avoimesti eikä mitään elämän osa-aluetta jätetä aihepiirin ulkopuolelle. Ihania iltoja punaviiniä siemaillen, takkatuli taustalla loimuten ja katse syvällä toisen sielussa. Ihanaa olla avoin ja auki toiselle. Kumpikaan ei pelkää ilmaista syvimpiäkään tuntojaan ja ajan kuluessa tuntuu kuin olisitte tunteneet toisenne kauemmin kuin kalenteri oikeaksi todistaa. Kukaan ei pääse väliinne ja tunnet olevasi turvassa. Ystäväsi kadehtivat jotain ainutlaatuista ihmettä joka teidän kahden välillä on. Ei salaisuuksia. ei häpeää eikä pelkoa tulla nolatuksi. Kehtaat kertoa noloimmat seksikokemuksesi, sen kun räyhäsit lapselle turhasta tai käänsit katseesi nähdessäsi kadulla kaatuneen ihmisen. Haaveet ja unelmat leijuvat välillänne ja tavoitatte ne helposti ja ne istuvat viereenne sanoina, kuvina ja kertomuksina. Niin minäkin toivoin ja sitten minä sain sen. Nyt meillä sitten puhutaan, vaikka tahtoisin olla hiljaa. 

Saattaa olla, että on yliarvostettua puhua ihan kaikesta. Katsoessa rakasta silmiin ja hänen ollessa sydän avoimena, minun pitäisi kaataa hänelle mustat hetket elämästäni. Kuinka hitossa voin kertoa haaveilleeni kuolemasta tai siitä kuinka häpesin äitiydeni alennustilaa tai sitä, että ei aina kiinnosta olla hyvä? On helppo kertoa haaveista uudesta autosta, ulkomaan matkoista tai uudesta unelmien työpaikasta. Kun avaat kummallisen taustasi haavoineen päivineen, saattaa tulla mieleen vaikeneminen. Mitä sitten voi pelätä?

Mitä jos hän muuttaakin käsityksensä minusta? Hän on tutustunut elämäniloiseen ja pystyvään naiseen, jonka itsetunto hipoo taivaita ja ajatukset ovat järkkymättömiä. Seksuaalisuus on rautaa, uskaltaa puhua ja nauttia, kunnes on kohdakkain miehen kanssa, joka kysyy kysymyksiä ja tahtoo vastauksia. Seksuaalinen kunigatar alenee palkolliseksi ja huomaat änkyttäväsi. Mitä jos hän pitää minua heikkona, kun itken vanhaa hylkäämistä? Äidin hylkäämistä, äitipuolen erilaista kasvatusnäkemystä tai surua avioliiton keskellä. On aivan mahdotonta kertoa tuskaa joka valtaa ajatuksesta tyttärestä makaamasta asfaltilla hengittämässä viimeisen kerran. 

Kummallista on se, että hyvistä ajatuksista ja omasta mielenmaisemasta on melkein vaikeampaa puhua. Minä haaveilen siitä, että joku lukee minun kirjoittamaa kirjaa. Noloa, mutta kakistan sen silti pihalle. On ihmeellisen vaikeaa olla pehmeä ja pienille suloisille eläimille lässyttävä nainen, jonka kuuluisi olla vahva. Hoetaan, että heikkous on vahvuutta ja pehmeys suurta viisautta. Niin onkin ja se kaikki on osa minua muutoin kuin parisuhteessa. 

Osin ajatukseni ja kokemukseni ovat muotoutuneet aiemmista ihmissuhteista ja niiden luomista odotuksista. Ei tarvitse olla psykologi kyetäkseen ymmärtämään traumoja ja niiden vaikutusta ihmiseen, minuun, joka olen avannut itseni terapiassa ja turvallisissa ihmissuhteissa. Kyllä minä puhun ja minä avaudun. Teen sitä pimeässä rohkeuteni pettäessä minut. Kuiskaan jos en pysty ääneen puhumaan. Olen avoin ja kerron itsestäni enemmän kuin moni, mutta mieheni kanssa olen niin suuren myötätunnon ja vastaanottamisen äärellä, että tunnen itseni alastomaksi. Tämä ihmissuhde on turvasatama ja en pysty sitä pitämään pystyssä puhumatta, ihan oikeasti puhumatta. Pelko pois. 

Hassua että nykyinen minä on iloinen, avoin ja positiivinen. En aina itsekään meinaa tuntea uutta minääni. Mieheni kanssa harjoittelen puhumista, sitä osa-aluetta, joka on julkisen minän vahvin puoli. Miettipä sitä koska olet oikeasti puhunut kumppanisi kanssa siten. että korvat ovat vain häntä varten. Oletko avannut, silleen helposti, kaikkein suurimmat pelkosi ja unelmasi? Et peittele mitään ja kun sinulta kysytään – Mikä on? et vastaa vain -Ei mikään. 

Ihanaa kaikkinainen avoimuus ja aito puhe. Ihanaa, että toive oikeasta puhumisesta on toteutunut, mutta täytyykö ihan joka asiasta puhua? Puhua ja puhua. Eikö voitaisiin vaan mennä kaljalle, laulaa karaokea tai katsoa urheilua. Seksikin on vain seksiä. Kuka tahansa aikuinen osaa hommat, mitä niistä jaarittelemaan. Pelkään ja en pelkää, eivät ne puhumalla muutu. Hieman naurattaa se, että useat meistä niin kovin tahtovat keskustelevan kumppanin ja suuri syy eroihin on puhumattomuus. Mitä me siis toivomme toivoessamme avoimesti puhuvaa kumppania? Oletko koskaan miettinyt sitä kuinka valmis itse olet vastaamaan huutosi? Osalle varmasti helppoa, mutta jutellessani useammankin ihmisen kanssa. todellisuus ei olekaan niin helppoa. Puhuminen on iisiä, mutta sielun avaaminen sen kautta onkin yllättävän vaikeaa. 

Mieheni tietää minusta enemmän kuin kukaan muu, tuntee ja hyväksyy.  Olen siis oppinut puhumaan.  Olen kuunnellut häntä ja oppinut. Helppoa se ei silti ole.