Tiedäthän….
Herään uneen, jonka unohdan todellisuuden saavuttaessa. Herään, nyt jo tuttuun huoneeseen. Sen äänet ja hämärässä näkyvät hahmot ovat ystäviä, eivät aiheuta epäröintiä liikkuessani pimeässä. Hämärän keskellä tunnen sinut. Tunnen sinut paremmin kuin ennen. Käteni tavoittaessa sinut, ne kulkevat pitkin ihoasi kuin vanhat tutut. Tunnut lämpimältä. Unesi keskellä kuuntelen hengitystäsi. Olen kotona.
Tiedäthän, olen sinun. Olin sinun jo silloin, kun en tuntenut sinua. Silloin, kun epäröin ajatuksissani ja etsin esteitä yhteiselle elämälle. Kamppailin itseni kanssa sinusta. Kehoni ja alitajuntani tiesivät sinun olevan se oikea, ennen kuin tietoinen minäni myönsi asian. Kehoni taipui, myöntyi kysymättä lupaa järjeltä. Järki jäi alitajunnan jalkoihin vastatessani hymyysi ja kysymykseesi -Näemmekö uudelleen?
Kummallista kuinka monet toiveet, haaveet ja unelmat aseuttuivat eteeni otettavaksi. Otettavaksi osaksi minua, kuuluvaksi arkeeni nyt ja aina tästä eteenpäin. Saavuttamaton olit tullut todeksi. Ei tekosyitä torjua, ei syitä paeta ja odottaa parempaa. Kapinoin. Kapinoin hyvyyttä vastaan. Sisäinen myrsky velloi yksinäisinä hetkinä. Kerroin sen sinulle, uskalsin sanoittaa ajatukseni, tuntemukseni, jotka meinasivat viedä väärään suuntaan. Samaan aikaan olit ujuttanut sydämeeni rauhan, joka oli paras kumppanisi taistelussani. Et tiedäkään, että antamasi tila ja rauha olivat yksi syy rakastumiseeni. Tietämättäsi annoit minun kipuilla, etsiä omaa vastaustani, kasvattaa omaa rakkauttani, sinun mitään minulta vaatimatta. Et vaatinut, et pyytänyt etkä koskaan odottanut mitään, mitä en ollut valmis antamaan. Tiesit oman tiesi, omat tunteesi ja odotit.
Kiitos, että odotit. Odotit, että olen valmis. Ja kun olin valmis, et pettänyt unelmiani. Et muuttunut rakkauden tunnustuksen jälkeen. Et hihkunut omistusta, etkä pitänyt minua itsestään selvänä. Sinä kannat meitä silloinkin, kun pieni osa minusta on väsynyt, epäröivä tai meinaa vaipua menneisyyden kokemuksiin. Sinä kannat meitä, kun minä opettelen uutta tapaa rakastaa ja olla rakastettu.
Tiedätkö, että rakastettuna olo on vaikeampaa kuin itse rakastaminen? On aikoja, jolloin tuskin uskallan henkäistä tuntiessani sen kosketuksen. On hetkiä, jolloin rakkauden voi erikseen tuntea, melkein nähdä ja lähes haistaa. Noina hetkinä olen hiljaa uskaltamatta sanoa mitään, koska osin vieläkin pelkään kaiken katoavan. Haihtuvan tuulen mukaan palaamatta. Haihtunut rakkaus ei olisi kuin muuttolinnut, jotka keväällä palaavat samaan paikkaan, aina uudestaan ja uudestaan. Uskon, että tämä rakkaus ei haihdu, mutta silti vielä välillä olen edelleen hiljaa, suljen silmäni ja pidän näkymättömin käsin siitä tiukasti kiinni. En silloin pysty vastaamaan sinun sanoihisi. Huokaan ja myhähtelen, mutta olen täysin rinnoin kiinni vahvassa tunnetilassa, jota rakkaudeksi kutsutaan. Tiedäthän, että minä vajaavaisena rakastan, niin kuin minä kykenen.
Uskon, että meistä jokainen toivoo rakkautta osaksi elämäänsä. Rakkautta toivotaan, siitä haaveillaan ja sitä etsitään. Sitä myös torjutaan, paetaan ja vihataan. Jokaista se koskettaa jollain tavoin. Sen vuoksi rakennetaan linnoja ja poltetaan siltoja. haavoitetaan ja murskataan, mutta sen avulla voi jaksaa keskellä hätää. Nyt se on minulla. Minä voin päättää pakenenko, annanko sen nääntyä vai kasvatanko sitä ja vaalin. Minä vaalin. Hellin ja tarkastelen sitä välillä ja teen tarvittavia korjauksia. En tahdo sen tulevan itsestään selvyydeksi. Tahdon edelleen herätessäni ihmetellä onneani ja tavoitella sinua ja koskea.
Tiedäthän, että minä rakastan. Tiedät, koska kaiken tämän olen sinulle kertonut.