Trump, demokratia ja kehityspsykologia
Arkiaamuisin kahvin äärellä voisi kuvitella pöydässä vallitsevan hiljaisuuden. Ainoat, jotka keskustelevat keskenään olisivat astiat, käytössä kolhiintuneet, mutta edelleen asiansa ajavat. Marraskuu tarjoaa sitä mitä parhaiten osaa, eli synkkää pimeyttään ja ryydittää sitä reippaalla sateella. Ikkunasta näkyy siis sateen ja katuvalojen yhteistä näytelmää. Lattia on aamuisin kylmä ja peiton alta sille siirryttäessä, vaaditaan sisua ja tahdonvoimaa.
Kuitenkin on niin, että keinotekoisen valon alla, pöydän äääressä, istumme vastakkain mieheni kanssa ja keskustelemme. Aamuiset rutiinit ovat jo hallussa, joten ne eivät vaadi keskittymistä. Ohitse kulkiessa pieni kosketus, paijaus tai pieni kehoitus tai pyyntö väistää. Leipä paahtuu ja kahvi tuoksuu nenään. Se saa vielä jäähtyä hetken.
Tapanani on selata kännykän kautta aamun uutisia. Trumpin valinnan jälkeen hän on ollut osa aamupalaamme. Etsin innolla uusia uutisia, jotka kertovat hänen uusista petetyistä vaalilupauksista. Tuntuu hyvältä, enkä siis ole laisinkaan hyvä ihminen hykerrellessäni Trumpin ahdingolle. Voi, nautin suuresti jokaisesat rivistä, jotka kertovat hänen pyörtäneen puheensa. Pohdimme, että ihminen on kummallinen olento uskoessaan vaalilupauksiin vaalit toisensa perään. Ei ollut Trump toisenlainen. Päinävastoin, jopa suuremmin erottuvat hänen takinkääntönsä.
Trumpista voi hypätä luontevasti demokratian käsitteeseen. Muuttuva on sekin ja olen suuressa aamuisessa voimantunteessa kaatamassa tämän meidänkin yhteiskunnan kulmakiven. Onko demokraattista jos kansan mielipide jakautuu 49% vastaan 51%? Entäpä jos mielipiteen antaa vajaat puolet kansakunnasta? Jos kyläkokouksessa suuriäänisimmät jyräävät hiljaisemmat ja äänestyksen tulos määrittyy sen mukaan, niin onko päätös demokraattinen? Elämmekö illuusion keskellä ja nielemme lähes mitä vaan, koska onhan meillä demokratia. Ensimmäisen voileivän jälkeen olenkin, mieheni kauhuksi, kaatanut koko demokratian. Kahvi on sopivasti jäähtynyt ja se maistuu hyvältä.
Bonuspoikani sai eräänä, edelleen sateisena ,aamuna annoksen tietoisuutta kehityspsykologiasta. Parka istui niellen aamiasleipäänsä ja kuunteli selitystäni. Sanottakoon, että tarkoitusperäni oli hyvä. Yritin avata eri tunnetilojen ymmärrettävyyttä verrattuna elettyihin vuosiin. Halusin saada lohtua hänen omaan oloonsa, jotta ei tuntisi itseään omituiseksi, vaan ihan normaaliksi pieneksi pojaksi. Voi olla, että kuvittelin tulleeni kuulluksi, mutta ehkä maitolasi vajui totuttua nopeammin alas.
Aamiaiset eivät siis arkisin ole hiljaisia ja omaan itseensä vetäytyviä. Ei ainakaan meillä. Tosin saattaa olla, että mieheni ja joka toinen viiko bonuspoikani, niin toivoisivat olevan.
Kuinka ihania aamuja meillä onkaan tulossa Eduskunnan kyselytunnin ja kunnallisvaalien jälkeen. Voisimme myös pohtia filosofiaa ja moraalin käsitettä. Lisää kahvia ja paahdettua leipää, eikä haittaa edes kylmä lattia.