Ulos itsestä
On ollut, jo useita vuosia, aika sekä tarve tulla ulos itsestään. Oma itse on ollut koteloituneena syvälle itsen uumeniin. Siellä se on hykerrellyt, rakentanut pesää ja sisustanut sydämensä kyllyydestä. Ihan itse ja omin ajatuksin päästämättä juuri ketään sisään puhumattakaan ulos tulosta. Pientä sievää pintakeskustelua, sivistyneesti tietenkin tai oikeastaan riippuen seurasta, Kirosanat eivät ole vieraita, ei rietas jutustelu, mutta yhtä kotoista on ollut syvällinen ajatusten jakaminen. Oma itse oli riippuvainen seurasta ja odotuksista mitä vastapuoli tietämättään asetti. Tuntosarvet venyivät, haistelivat ja tutkailivat ilmapiiriä. Hmmm.. ahaa..tänään siis tätä ja niin oma itse vaihtoi asetukset. Sen esikuva oli kameleontti. Kuinka ihanasti ja sujuvasti vaihtoikaan tuo vaihtolämpöinen asuaan, sulautuen taustaan, huomaamattomaksi. Mikähän sen oma väri on?
Ei suostunut oma itse helpolla tulemaan esiin. Ei suinkaan. Se vänkäsi ja jarrutteli. Se tarrasi kiinni aivopoimuista ja sai aikaan melkomoisen päänsäryn. Välillä se katosi. Kehon sisäisissä iltauutisissa luettiin katoamisilmoituksia. Kehotettiin ystävällisesti, mutta tiukasti, itseä tulemaan esiin. Hänestä oli huolissaan koko keho ja mieli. Keho otti osaa ajankohtaisohjelmiin. istui haastateltavan hieman lysyssä istuen. Se oli väsynyt puskemaan siihen kertyneitä myrkkyjä poskipäiden kautta ulos. Iho huusi apua. Se oli täysin vakuuttunut, että paha olo tuli jostain sisältä. Iho halusi kuitenkin vain loistaa, olihan se ensimmäisenä näkyvissä. Hetkinen, huusi suolisto! Tervetuloa tänne alas. Keskustelu mahdotonta, johtuen pihinästä ja kurlutuksesta. Selkä parka, vaivainen, ei autttanut mikään määrä lepoa. Liikuntaa prkle…se huusi! Keho kohotti kysyvän katseensa haastattelun loppupuolella ja kysyi -Eikö tämän ole jo aika loppua, enkö jo ole kantanut tarpeeksi? Missä olet, sinä oma itse? Ja kadonnut itse vääntäytyi esiin. Oli tällä kertaa piiloutunut varpaiden tasolle. Siitä tuloksen liikavarvas, joka aika ajoin vihoittelee. Katkerana muistelee noita aikoja.
Keho luuli saaneensa ylivallan omasta itsestä ja hehkutti voitonriemuisaa jaarittelua kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella. Ja kovin monihan ei jaksanut. Mistä apu? Mielestä tietysti. Se oli toimitettava keskustelemaan jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää monimutkaisia ajatuspolkuja, on hyvä avamaan umpisolmuja ja osaa ojentaa nenäliinoja niitä tarvittaessa. Mieli suostui ja keho kiitti.
Ei kestänyt päivää, ei viikkoa. Pyh, kestipä monta vuotta. Kertoipa väsähtäneelle mielelle hyvä keskustelukumppani, että hyvät ovat pohjat joille rakentaa. Tämä sokkeli onkin valettu ensiluokkaisista materiaaleista. Kertoipa eräänä päivän senkin, että seinät ovat valmiina, ikkunat päästävät sisään valoa ja ovet päästävät sekä sisään että ulos. Nyt tarvitaan sisustusta, värejä mahdollisimman isoilla pensseleillä vedettyjä. Hienosäätöön tarvitaan pieni suti, jonka jälki näkyy juuri ja juuri.
Odotus palkitaan. Keho ja mieli eivät olleet antaneet periksi vaan olivat uskoneet omaan itseen. Se ei enää katoillut. Viettipä välillä omaa aikaa, piilotelleen hetkittäin lapaluiden välissä. Varpaita se ei uskaltanut lähestyä, vielä kiukuttelivat pakoreissuista. Oma itse kehräsi kuin kissa, venytteli nautinnollisesti ja paistatteli auringon valossa. Sillä oli sanottavaa. Se ei kysellyt lupaa keltään, kuunteli toki ja jos koki kiusallista tunnetta, niin vaikeni, mutta hymyili salaa itsekseen. Myhäili ja nyhjäili kaikilla ennen väliin jääneillä kulmilla. Raukeasti asteli uusilla kujilla. Nukkui kun nukutti ja söi kun huvitti. Kehon mielestä vieläkin hieman epätervellisesti, mutta eipä jaksanut sekään siitä suuremmin jupista.
Valmis oli oma itse. Valmis tähän hetkeen ja tähän elämään. Se tiesi, että opittavaa on vielä, joten todistusta ei saa menstyksestään. Ei, se on tiedettävä sisällään.
Ja nyt minä kirjoitan itseäni ulos. Kirjoitan, sanoitan minua, niin kuin minä sen koen, niin kuin minä tämän kaiken näen. Haluanko olla hauska vai vakava. Haluan. Sanat, jotka ovat odottaneet vuoroaan kiltisi jonossa, ryysäävät nyt auenneesta ovestä. Ei, ne eivät kysy lupaa missä järjestyksessä niiden olisi tultava. Asettuvatpa vaan satunnaiseen jonoon, muokkaantuvat matkalla ja kukaan ei loukkaannu jos se jää tästä välistä pois. Ne odottavat ja tulevat aivan varmasti uudestaan. Minä kirjoitan itseäni ulos ja sen kauta pidän itsestäni enemmän. Sen minkä säilytin, on kameleontin kyky sopeutua. Teen sen nyt vain seuratakseni, oppiakseni, en enää piiloutuakseni.
Minä tulen ulos omasta itsestäni, eli elän.