Uudelleen määrittelyä
Olen edelleen naimisissa. Olen edelleen sitoutunut mieheeni ja rakastan häntä. Edelleen uskon avioliittoon ja yhteiseen tulevaisuuteen. Kaikki tämä siitä huolimatta, että asumme kahdessa kodissa. Emme asu asumuserossa. Emme edes ole keskustelleen erosta. Osan on vaikea uskoa, että avioliittomme ei ole kriisissä, vaan kriisissä on moni muu asia. Kriisit vaikuttavat elämäämme ja siksi olemme tehneet ratkaisun, joka helpottaa monin tavoin ja auttaa jaksamaan olemaan tukena moneen suuntaan. Sitten joskus asumme taasen yhdessä ja jos emme, niin mitä sitten.
Olemme joutuneet määrittämään uudelleen vaimon ja miehen roolit. Arkiset ajatukset jaetaan viestein, puheluin ja kasvotusten. Puhumme auton hankinnasta ja siivouksesta. Pohdinnan kohteena ovat myös ruokaostokset, aikataulut ja vaikuttaako jooga-aikani kaupassa käymiseen. Joka toinen viikko odotan miestäni töistä ja keskustelemme ruokailun yhteydessä työpäivistämme. Seksiä on, joten sekään ei ole syynä kahteen kotiin. Raha-asiat jotakuinkin tasapainossa, joten emme siitäkään riitele. Tässä uudessä tilanteesa meillä on toki erilliset taloudet, joten mahdollisuus pieneenkin rahariitaan on olematon.
Mieheni kalsarit löytyvät kotiin lipaston laatikosta ja lempivillasukkani löytyvät mieheni kaapista, siitä alahyllyltä. Kastelen tottuneesti kukkaset, jotka mieheni saattaa unohtaa kastella. Mieheni muisti ostaa lampun minun kotini seinälamppuun, sellaisen vähän himmeämmän, sillä minä ostin vahingossa liian kirkkaan. Pakastimesta löytyy sekä lihaa että kasviksia, jotta molempien ruokatottumukset voivat toteutua mutkattomasti. Osaamme taitavasti repun pakkaamisen, sillä siirryttäessä kahden kodin väliä on muistettava tarkemmin mitä ottaa mukaan. Ymmärrämme paremmin lapsia, jotka asuvat kahta kotia, ja vaihtavat niiden välillä joka toinen viikko. Ei aina niin helppoa, sanoisin.
Yksin ollessani huomaan, että säärikarvojeni kasvu villiintyy. Mielenkiinnolla seuraan niiden kasvua ja hihittelen yksikseni. Syön lähes kaiken ruokani sohvalla istuen ja mieheni läsnäollessa palaan ruotuun käyttäytyen kuten on opetettu. Toisinaan syömme yhdessä sohvalla ja jopa sängyssä eikä kukaan ole kieltämässä. Yksin ollessa olen enemmän ilman rintaliivejä. Nukun leveämmin enkä edes ota päiväpeittoa kokonaan pois, vain omalta puoleltani. Kaipaan hiljaisuudessa mieheni unen tuhinaa, mutta tiedän kuulevani sen muutaman päivän päästä.
Hymyilen ja puolustelen ratkaisuamme. Näen ja kuulen kysymyksistä sekä äänensävyistä, että osa odottelee kuulevan eropäätösen olevan jo ihan ovella. Olisi toinenkin mahdollisuus suhtautua asiaan kuten esim. ymmärrrys, myötätunto, kannustavuus ja rohkaisu. Voisi uskoa tähän juttuun, sillä uskommehan mekin. Voisi olla loukkaamatta ajatuksilla ja epäuskolla. Voisi vain uskoa, että olemme ihan älyllisiä ihmisiä ja emme tekisi tätä ratkaisua ilman hyviä syitä. Voisi olla tukena ja uskoa, että se rakkaus, jota ihmiset ovat juhlineet ja ihailleet, on edelleen olemassa.
Jatkan uudelleen määrittämistä. Toisina päivinä olen kaikesta varma ja luottavainen, mutta koska olen ihminen, niin välillä vähän pelottaa. En ole ollut ennen tälläisessa elämäntilanteessa. Minulla ei ole ohjekirjaa ja haparoin eteen päin. Olisi eri kivaa, jos vieressä olisi ihmisiä, jotka kannustaisivat ja kehuisivat välillä reippaaksi. Siitä tykkäisin myös, että joku muukin uskaltaisi uskoa rakkauden kestävän tämä uuden tilanteen. Minä uskon ja mieheni uskoo.
Iän ja kokemuksen myötä olen itse havainnut, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olemassakaan. Tämä on meidän tapa ja pystypäin sitä elämme, mutta joskus tuntuu vähän surulliselta, että joudun puolustamaan suhdettamme ja todistelemaan, että kyllä me vielä rakastamme.
Jos elät toisin kuin yleensä on tapana, niin toivotan sinulle uskoa, voimaa ja rohkeutta tehdä niin. Sanon sinulle, että kaikki kääntyy kyllä hyväksi ja sinulla on oikeus tavoitella hyvää elämää sinun tavallasi. Et ole yksin. Et ole väärässä. Olet hyvä ihminen ja rohkea eläessäsi kuten se sinulle juuri nyt on hyvä!