Uutta ja vanhaa

Morsiamen kulkiessa kohti alttaria pitäisi hänellä kansanuskomuksen mukaan olla jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua. Toivottavasti lainattua ei ole sulhanen. En ole perehtynyt mihin nuo kaikki uskomukset pohjautuvat, mutta ainakin omalta kohdalta ne eivät tuottaneet pysyvää tulosta. 

Olen kesän aikana uudistanut elämäni melko lailla uusiksi. Uutta on tullut paljon, mutta jotain vanhaakin. Olen kantanut mukana esim. sohvan, vaikkakin on vasta viisi vuotta vanha. Muutama vaatekappale on myös vanha ja olisivat joutaneet jonnekin keräykseen, mutta täyttävät uutta vaatekaappiani. Vanhaksi voidaan varmaan laskea paperiset valokuvat ja lasten aikoinaan saamat kummilusikat, ne löytyvät lipaston laatikosta ja laatikoiden kätköistä.

Syy miksi nyt pohdin uutta ja vanhaa, on työelämä. Olen saanut onnekseni sijaistaa kahdessa vanhassa työpaikassani. Toinen on vähän uusvanha, koska vielä toukokuun lopussa vietin siellä arkipäiväni, mutta toinen on yli kahdeksan vuoden takaa. Kummallista kuinka eri silmin katsoo työympäristöään, kun ei itse siihen enää kuulu vakituiseen kalustoon. Kummallinen ulkopuolisen tuntuinen olo, sellainen. että ikään kuin pitäisi kuulua enemmän, mutta se ei ole mahdollista. Sinulla ei ole samaa asemaa kuin ennen, mutta sinut toivotetaan tervetulleeksi kuin vanha ystävä. Niin paitsi siinä toisessa, enemmän vanhassa on vain muutama vanha tuttu (ovat kyllä ihania ja hämmästyttävä tuttuuden tunne valtaa kehon ja mielen). 

Uudempi vanha työpaikka on vielä ikään kuin iholla kiinni. Kun ovesta astui sisään, niin käytävät tunsivat vielä askeleeni ja vaistomaisesti laitoin välioven niin, ettei se mene takalukkoon. Menin opehuoneeseen, keitin kahvia ja muistin, että eihän se enää kuulu minulle ilman erillistä kahvimaksua. Ovien kohdalla huomasin myös, että en enää kuuluu kalustoon, koska minulla ei ollut avainta. Sen verran luottoa oli vielä, että sain laina-avaimen sijaisuuten ajaksi. Henkilökunta tuttua ja samoin asiakaskunta. On kuin mitään aikaa ei olisi välissä ollutkaan. Samalla takaraivossa tietty keveys, koska arjen arkirutiinit eivät koske minua ja kun kokous on alkamassa starttaan Toitskun ja ajelen kotiin. Jänniä tunteita, Yhtaikaisesti vapauttavia fiiliksiä ja pikkuisen haikeita.

Hieman vanhempi työpaikkani avasi ovensa minulle ystävällisesti, kunhan sen ensin joku avasi sisäpuolelta. Avain on siis yksi kuulumisen merkki.Kipusin portaat yläkertaan ja katselin seinillä olevia kuvistöitä. Muistan kuinka niitä olen korjaillut ja asetellut. Tunne on kuitenkin erilainen. Napanuora on selvästi katkennut ja ammatillinen kasvu edistynyt lähtöni jälkeen. Samoin olen ihmisenä jonkin verran muuttunut, vaikkei perusluonteeni juurikaan. Olen myös selvästi erilaisessa työnkuvassa. Muutama vanha työkaveri on jäljellä ja vastaanotto on lämmin. Minut vastaanottaa myös muutama, jo eläkkeelle jäänyt, työkaveri, jotka ovat minun tapaani sijaisina. Kummallinen tunne tuttuutta ja erilaisuutta. Suurin osa työkavereista ei tunnista minua, eikä myöskään oppilaista, heistä ei kukaan. Olen siis melko lailla vieras, vain osin tuttu. 

Kummassakin vanhassa paikassa tunteet ovat siis erilaisia ja toisaalta yhteneväisiä. Tämä on nyt osa elämääni, tässä uudessa vaiheessa. Odotan parin viikon päästä alkavaa täysin uutta työtäni ja sen alettua, tehdessäni sijaisuuksia näissä kahdessa paikassa, huomaan molempien olevan tuttuja ja ne tuovat varmasti lohtua kaiken uuden keskellä.  Uutta ja vanhaa ja vielä jotain täysin tuntematonta.