Vaivautumista ja päivitystä
Kummallinen olo. On edelleen kummallista ja outoa tajuta, että asun nyt uudessa kodissa. uudessa kaupungissa ja uudessa parisuhteessa ja olen osa uusperhettä. Kesäloman jälkeen ei ollutkaan työpaikkaa johon palata. Perusjuttuja naisen elämässä.
Mitä kuuluu? Jo kysymys alkaa naurattamaan. Mitä vastata, kun paletti on sekaisn, värit epäjärjestyksessä, ei aavistustakaan, miten niitä tulee sekoittaa saadakseen toivomansa sävyn. Osa väreistä on vielä tilamaatta, ostamatta myös jokunen sivellin ja tussi. Värien alusta, itse paletti on valmis, se on tietyn muotoinen ja sen jo tunnistan. Muutamaa väriä olen sen päälle jo pusertanut. Värit kiiltävät kauniisti ja houkuttavat koskemaan, miltei maistamaan ja upotan niihin sormet yhden kerrallaan. Tuntuu viileältä, ennen kokemattomalta. Hankaamalla sormia vastakkain värit lämpenevät ja sekoittuvat. Siirryn tyhjän paperin päälle ja vedän ensimmäisen viivan. Alan piirtämään omaa elämääni, ensi kerran näin tietoisesti.
Olen lienee sellaisessa vaiheessa, jolloin on aika, suotavaakin, inventoida elämänsä. Kuulen kateellisia huokauksia mahdollisuudestani uudistaa päivieni sisältöä, mahdollisuutta olla ajatusten kanssa kahden ja mahdollisuutta miettiä mitä teen isona. Näinkin osin on, mutta vaivaa täytyy nähdä melko lailla. Tässä kohtaa iskee alitajunnasta kapina. Miksi minun täytyy vaivata itseäni taas? Enkö ole jo maailmalle ja itselleni todistanut omaavani kohtuullisen ajatusmaailman, mukiinmenevät arvot ja sopivan sosiaalisen piirin? Olenhan katsellut peiliin, kuunnellut viisaampiani ja vaiennut huomatessani puhuvani ihan puuta heinää. Olen myös ymmärtänyt, että syö terveellisesti, nuku ja ajattele positiivisesti. Olen näyttänyt kykyni työelämässä, en ole pöllömmästä päästä, kun siihen täysillä antaudun. Miksi siis taas tulisi vaivata, niin mukavaa ihmistä, kuin itseään?
Ei auta. Ensimmäisten viivojen vetämisen jälkeen huomaan lisääväni palettiin uuden, ennestään itselleni tuntemattoman värin. Viiva, jonka sillä paperille muodostaan, on vahva, poikki koko paperin ja täysin ajattelematta muodostettu. Yllätyn sen kauneudesta, olen onnellinen, että minua tuupattiin, osin tahtomattani, tähän uuteen suuntaan. Uusi koti ja kaupunki ovat olleet tarpeen. Ihailen vetämääni viiva ja annan tuntemusten tulla. Ne vyöryvät sisään, samaan aikaan kuin värien tuoksut sekoittuvat niihin. Huumaa ja hymyilyttää samaan aikaan. Vedän tuoksua sisään ja vain olen. Antamalla tunteille tilan, huomaan ajalehtivani ajattomuuden tilaan. Kuuntelen itseäni ja saan vastauksia, jotka ovat olleet minussa jo valmiina ja ne riemuitsevat uudesta väristä ja huokaavat, että vihdoinkin. Olen avannut luovuuteni lähteen, joka ei suostunut avautumaan entisessä.
Ja nyt on aivan sama, mitä maailmassani tapahtuu. Suostun taasen näkemään vaivaa. On pohdittava, on suostuttava tuntemaan ennalta tuntemattomia ajatuksia. Naurattaa, koska pieni kapinallinen sisälläni on suostunut sulkeutumaan koppiinsa, eipä voittanut tälläkään kertaa, Tahtoni on suurempi, se vyöryy vääjämmättömänä voimana ja vaatii päivittämään ja näkemään vaivaa. Ja niin minä sopeudun, opettelen uutta ja haastan itseäni. Etsin ja kompastelen. Suostun viivyttämään myös epävarmuuden ja pelon tunteita hetken rinnallani. Nuo tunteet vetäisevät, omat inhimillseti viivansa paperiini ja suostuvat haihtumaan kapinan seuraksi. Nuo viivat muistuttavat muutoksestani, muistuttavat, että on lupa olla muutakin kuin varma uuden edessä. Siispä nautin kaikista tuntemuksista, joita eteeni kannetaan. Hyppään ja vatsan pohjasta nipistää.
Olen valmis päivitykseen, olen valmis näkemään vaivaa.Siispä istun, avaan värikaupan sivut. Tilaan uusia värejä, en epäröi kokeilla uusia kokoja siveltimiä ja tusseja saa muissakin väreissä kuin vain mustana. Paperin, joka nyt on edessäni, suon täyttyvän ja sen jälkeen otan esiin, uuden puhtaan. Suostun ajatukseen, että elämässä on aika ajoin uudistuttava ja uskallettava hypätä tuntemattomaan. Poistaako tieto pohdinnan ja epävarmuuden? Ei, mutta ne eivät enää estää uuden sisään tuloa.
Päivitän ja vaivaan itseäni, taas.