Välähdyksiä jälkiuusperheilystä

Jälkiuusperheilylle löytyy sijansa, jos sille antaa mahdollisuuden. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä ja koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. 

Henkilöt näissä välähdyksissä:

Äitini, hän joka oli tiettömillä taipaleilla elämäni ensimmäiset 16 vuotta.

Äitini mies, joka ei ole sukua minulle, eikä muillekaan mainituille

Poikani, joka on kupeitteni hedelmä.

Bonustyttäreni, joka ei ole biologista sukua minulle, vaan on lasteni pikkusisko, kuitenkaan omaamatta biologista suhdetta kehenkään meistä, mutta kuuluu jälkiuuserheesemme tiukasti

Mieheni, joka ei ole sukua kellekään edellä mainituista ja jonka piti lähteä mukaan, mutta viettääkin poikansa synttäreitä, joka on uusperheen kautta minun bonuspoika. 

Minä, joka olen sukua muutamalle ja osalle en, mutta joita pidän kuuluvana perheeseeni. Minä, joka ole perhevammautunut ja eheytän näin jälkikäteen useita saamiani vaurioita. 

 

Auton kuljettajan puoleinen ovi oli jäässä, joten ahtaudun apukuskin penkin kautta kuljettajan paikalle ja oion ruttuun mennyttä takkiani. Auto käynnistyy kuuliaisesti ja kaarran pois parkkiruudusta vältellen jäätyneitä uria. Aurinkolasit ovat tarpeelliset ja radio jouduttaa matkaani. Laulan ja vilkaisen kelloa ja huomaan olevan hieman edellä aikataulusta.

Nappaan ensimmäiseksi kyytiin bonustyttäreni. Hän on juuri 18 täyttänyt, täysi-ikäinen, kaunis, ja hymy jonka saan, on vieno ja katse alaspäin suunnattu. Hän vastaa kysymykseeni ja myöntää olevansa hieman väsynyt. Soitan pojalleni ja ilmoitan meidän olevan tulossa hakemaan häntä. 

Ajomatkalla on aikaa vaihtaa kuulumisia. Pohdimme, että edellisestä vastaavasta reissusta on noin 13 vuotta. Edellisen kerran olemme tavanneet tässä kokoonpanossa, no kukaan ei muista milloin, mutta aikaa siitä on. Maantie rahisee nastarenkaitten alla. Olemme matkalla äitini luokse bonustyttäreni ehdotuksesta. Olemme tällä porukalla tavanneet viimeksi minun ja mieheni häissä ja edellisellä vierailulla noin 13 vuotta sitten. Bonustyttäreni oli 8 kk vanha, kun hänen siskonsa menehtyi ja sen jälkeen lähdimme rakentamaan suhteita, jotka eivät varmasti muuten olisi muodostuneet. Siskoa ja veljeä, äidin uusi mies, isän ex-vaimo, bonuspojat, bonusäidin äiti, uusi mies, biologisia suhteita ja iteen ei biologisia suhteita, avioeroja ja uusia liittoja …..Monimutkainen verkko, jossa tarvitaan kaikkien tahtotilaa sekä kykyä katsoa biologisuuden ohitse ja kyky tuntea tunteita, kyky tuntea rakkautta vierasta ja harvon nähtyä ihmistä kohtaan. 

Emme puhu ajomatkan aikana kuolleista emmekä hänestä, toisesta pojastani, joka on meistä tällä hetkellä kaukana, mutta ei tiedä kuinka läsnä hän onkaan mielissämme ja sydämessämme. Emme nyt puhu heistä, sillä tämä päivä on tarkoitettu jollekin muulle, kuin surussa ja ikävässä viipymiselle. Me ajattelemme heitä kyllä, mutta he jäävät kaikella kunniotuksella ääneen mainitsematta. 

Ruoka tuoksuu nenään. Vastassa on äitini ja hänen miehensä. Halataan ja ihmetellään asiaan kuuluvasti ajan kulumista ja peitetään pientä hämmennystä, sillä tapaaminen ei ole totuttu eikä rutiineja saavuttanut perhekäynti. Ruoka on hyvää ja jutustelu luontevaa. Ilmassa leijuu välittäminen ja hyväksyntä. Riittäävä uteliaisuutta toisten asioihin, riittävästi ilmoille päässyttä vapautunutta naurua ja sanoja, joilla kaikilla on merkitystä. Osalla puheenaiheista on yhteiskunnallinen ja kantaa ottava sävy, joten laajenamme tuntemusta toistemme ajatusmaailmasta. Siirrymme sohvalle ja pidän bonustyttäreni kosketuksesta, joka viipyy vasten kehoani, hänen yrittämättä vaihtaa asentoa siten, ettemme koskettaisi. Paijaan ohimennen poikani selkää.

Vierailu ajatutuu siihen kohtaan, että on hyvä lähetä. Eteinen täyttyy lämpimistä halauksista ja lupauksista, että seuraavaan tapaamiseen ei mene näin kauan aikaa. Kuljettajan ovi on luopunut jäisestä lukostaan, joten nololta näyttävää ahtautumista ei tarvita. Aurinkolaseja tarvitaan edelleen ja keskustelun tahti on hieman rauhallisempi kuin tulomatkalla. Valitsen rauhallisemman reitin ja ihailemme ohitse vilistäviä maisemia. Kuulen takapenkiltä bonustyttäreni laulavan, joten laitan radiota hieman lujempaa mahdollistaen hänen kuulevan laulun paremmin. Kuuntelen onnen vallatessa sydämeni ja mieleni. Kaunista. Poikani istuu levollisen hiljaa vieressäni. Radio vaihtaa laulua ja kuulen poikani laulavan biisin mukana. Katson tiukasti eteen päin ja säilön hetkeä varastoon. Kahden laulun ajan tunnen vain silkkaa onnea. Kaksi lasta, jotka tietämättään tuottavat suuria tunteita, joista ei voi haaveilla ja joita ei voi kuvitella. Puhdas onnen hetki, keskellä maantietä, joka mutkittelee peltojen välissä. 

Kuten kaikki matkat, niin tämäkin päättyi. Se päättyi halauksiin. Suuntaan auton kohti kotia, jossa mieheni odottaa valmiina kuulemaan tunteikkaasta matkastani ja valmiina rakastamaan ja hyväksymään jälkiuusperheen tuottamat mutkat ja mahdollisuudet.