Valloitin jään

Lapsellista iloa, riemukasta suorastaan. Kävelen, hieman liukastellen, vetten päällä. Veden ja minun jalkojeni välissä on lumen peittämä jää. Ranta-aitat, kovin kuvatut, tutut vastarannalta, ovat nyt tavoitettavissa. Vain veneellä voisin päästä lähemmäs, mutta allani kantava jää on hauskempi vaihtoehto. Vakaasti askeltaen kuljen jokea pitkin, jota jo aikoinaan kulkivat merenkulkijat, määränpäänä edessä siintävä Linnamäki. Linnoituksen laitamilla vartija tiukkasilmäisenä teki havaintojaan, tarkasti tarkasteli lähestyviä laivoja. Talven tullen jäätä pitkin kulkivat lienee lapset, pyykkimuijat ja talvikalastajat. Kenties on hevospelillä uskallettu, mutta vain vahvoilla kantojäillä. Ensikerran tällä jäällä astelen minä. Tavallista tuumaisi moni, niin lienee onkin, mutta jotenkin hykerryttävää ja tieto alla virtaavasta vedestä saa olon tuntumaan lähes uhkarohkealta. Voisihan jää murtua alta ja virta vetää mukaansa, sysimustaan ja kylmään pyörteeseen. Haukien seassa uisin, kunnes henkeni ei enää riittäisi. Kaikkea ehdin kuvitella ja mielessäni maalailla, yksinkertaisella kävelyllä jään päällä.

Vaan kovin poikkeaa entisajoista minun matkani ja järkeni kertoo mielikuvitukselleni jään toki hyvin kantavan. Minä kuvaan itseäni keskellä jäätä. Ohitse kulkevat ihmiset eivät pidä kummallisena näkynä kameralle yksin hymyilevää naista. Selfietä vain ottaa. Sillalla kuvaavat maisemaa ja minua aasialaiset turistit ja laiskan katseen luovat pilkkijät, jotka ovat enemmän kiinnostuneita pienestä reiästä mahdollisesti ilmaantuvasta kalasta. Teen tämän toistekin. Ehkä uskaltaisin mennä lähemmäs rantaa, hyppiä ja kuunnella kuinka jää kumajaa, ritisee ja toruu liian innokasta jäällä kulkijaa. Ehkä vain kuljen ja nautin mahdollisuudesta katsoa kotikaupunkiani uudesta näkökulmasta, talven ja jään mahdollistamasta.

Riemukas oli kävelyni joella, joka oli jäässä.