Valoa näkyvissä
Löysin itselleni terapeutin. Jäljellä on B-lausunnon saaminen ja Kelan hyväksyntä. On siis vielä vakuutettava psykiatri siitä, että olen terapian tarpeessa ja olen kuitenkin riittävän voimissani ottamaan sitä vastaan. Tämä matka on kestänyt 48 vuotta, joten olisi syytä saavuttaa tavoite.
Ennen joulua 2018 varasin matalan kynnyksen ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Varasin ajan, sillä isot elämänmuutokset aiheuttivat menneisyyden palaamisen tietoiseen ajatteluun. Väsytti. Otti pattiin. Miksi taas? Miksi nyt? Siksi, että näin nyt vain on. Varasin ajan ja istuin nojatuoliin ja tykitin elämäni puoleen tuntiin. Tykityksen tuloksena hiljainen sairaanhoitaja ja sanoi -Hyvä, että ole täällä.
Tapasini sairaanhoitajaa useaan kertaan seuravien kuukausien aikana. – Oletko ajatellut, että hakeutuisit psykoterapiaan? Kaunein lause, jonka pitkään aikaan olin kuullut. – Voi kyllä! Vastaukseni jälkeen ilmaisin haparoiden, että en olisi uskonut olevani sopiva saamaan Kelan korvaamaa psykoterapiaa. Katse jonka sain, oli kysyvä ja hieman hämmästynyt. Olen kuulemma ihanteellinen tapaus ja juuri sopiva. Kerrankin, ajattelin ja hengitin hieman vapaammin. Hymyilin vielä matkalla kotiin ja koin suurta helpotusta. Matka siihen, että istuu terapeuttia vastapäätä on pitkä. Oma istuutuminenkaan ei vielä ole varma, mutta se on mahdollista ja todennäköistä.
Sairaanhoitaja varasi minulle ajan yleislääkärille. Yleislääkärin tapaaminen vaaditaan, sillä hän tekee arvion ja tekee lähetteen psykiatrille. Lähetteen perusteella saa ajan psykiatrille.Yleislääkärille kiitos iitä, että hän kunniakkaasti kuunteli kerrottavani. Lähtiessäni hän tuumasi hiljaa, että onhan tässä paljon asiaa ja ei olekaan ihan helppoa asetella sitä sanoiksi lähetteeseen. Lähete oli ilmeisesti hyvin laadittu sillä minun ajat psykiatrille on varattu. Käyntejä vaaditaan kaksi ja käyntien perusteella psykiatri kirjoittaa B-lausunnon, jonka Kela hyväksyy tai sitten ei. On myös etsittävä itselle sopiva terapeutti, jonka löytyminen ei olekaan helppo asia.
Miksi minulla siis on jo terapeutti, vaikka prosessi on kesken? Siksi, että sairaanhoitajani soitti ja kehoitti sitä etsimään jo nyt. Lääkäri, sairaanhoitaja ja hyväksytty lähete psykiatrian puolelle, kuulemma ovat vahva signaali siitä, että Kela tulee hyväksymään B-lausunnon ja maksavan terapiani miinus omavastuuosuuteni. Yritän edelleen vakuuttaa itseäni ajatuksella, että olen ihanteellinen tapaus ja juuri sopiva psykoterapiaan Kelan kustantamana….
Terapeutin etsiminen on ollut alkukesän harrastus. Useita lähetettyjä sähköposteja ja yhtä useita vastauksia ettei ole mahdollisuutta ottaa uuttaa asiakasta vastaan. No niinpä niin. Melkein lannistuttaa. Terapeutin olisi hyvä olla järkevän matkan päässä, sillä tarkoituksena olisi viikoittaiset käynnit. Pitkä ja hankala matka arjen keskellä ei ole kannatteleva tekijä. Älysin onneksi laajentaa hakuani asuinpaikkakuntani ulkopuolelle työpaikkakunnalleni ja sain puhelinsoiton.
Puhelinsoiton ansiosta istuin nojatuoliin koeponnistamaan terapeuttia. Melkein nauratti, sillä tilanne oli jotenkin kummallinen. Meitä istui vastapäätä toisiaan kaksi naista, joista toinen tarvitsee apua ja toinen pyrkii todistamaan, että olisi sopivaa sitä apua antamaan. Luotan järkeeni, elämänkokemukseeni ja intuitiooni ja valitsin hänet. Kummallinen tunne jatkuu, kun kerroin hänen olevan sopiva, ja hän kiittää siitä ja kertoo mielellään ryhtyvänsä terapeutikseni. Hassua, mutta helpottavaa. Varasimme ajan syyskuulle, vaikka prosessi onkin vielä kesken. Ajat menevät, joten on tartuttva hetkeen ja otettava riski, että Kela hylkää hakemukseni.
Minun on siis vakuutettava psykiatri seuraavilla käynneilläni. Minun on luotettava, että psykiatri tekee oikeanlaisen B-lausunnon. Olen siis tuntemattomien ihmisten varassa. Sen tiedän, että tykitän elämäni tapahtumat ja tuntemukseni niin, että ainakaan siitä ei jää kiinni. Ja kun ajattelen tykitykseni sisältöä, niin hengästyn ja itken. Niin itkin sairaanhoitajan, lääkärin ja terapeutin edessä. Niin tulen itkemään psykiatrin edessä.
Menneisyyteni ja nykyisyyteni pyrkivät erottumaan, mutta on aika sovittaa niitä yhteen sopivaksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Tuntuu uskomattomalta avata 48- vuotinen elämä noin tunnin paketteihin. On vavahduttavaa havaita omia kipukohtiaan ja haavoja, joiden on luullut jo umpeutuneen. On myös ajatuksia aiheuttavaa miettiä, että voin tällä hetkellä itse asiassa ihan hyvin. Miksi siis minä hakeudun terapiaan ja miksi minun ajatellaan olevan juuri sopiva ja oikeutettu sitä saamaan? Ehkä on olekaan niin vahva ja eheä, kuin olen ajatellut tai luullut olevani. Vai onko vain nyt sopiva aika ja siksi ovet aukevat ja minulla on päättäväisyys astua niistä sisään?
Sitä vain mietin, että kuinka ne, jotka ovat syvän masennuksen, ahdistuksen ja toivottomuuden keskellä, kuinka he jaksavat tämän prosessin viedä päätökseen? Minun matkani, jos kaikki menee hyvin, kestää noin 10 kuukautta. Jotta terapiaan pääsee, on käytä usea vaihe lävitse ja jaksettava avata ajatukset uudelleen ja uudelleen. Olisko mielenterveyden hoidon saralla syytä tarkastella, että hoitoon pääsyä pitäisi helpottaa ja tasoitella polkuja, jottei ihminen lankea polvilleen liian pitkän matkan vuoksi. Pitää olla riittävän hyvässä kunnossa, mutta ei liian. Ei saa olla liian hyvässä kunnossa, mutta sopivasti.
Valoa kuitenkin näkyvissä. Saan mahdollisuudesta voimavaroja uskoa, että syyskuussa istun terapeuttini kanssa ja alamme kartoittaa elämääni ihan toisella tavalla, kuin sitä tätä ennen on koskaan paperille piirretty.