Voiko kaupunkiin rakastua?

Uuden asuinkaupungin hyviä puolia on sen tuntemattomuus. Jopa kulman takaa ilmestyvä R-kioski on ilon aihe. Myönnetään, että kun kolmas Ärkkäri tulee vastaan, niin myös riemukin hiljalleen laantuu. Jokainen kävelylenkki kaupungilla on uusi seikkailu. Osin siksi, että olen eksynyt jonkin kerran. Olen varmuuden vuoksi asentanut puhelimeeni sovelluksen, josta hätäkeskus minut paikallistaa. Vaihtoehtoisesti voisin soittaa miehelleni ja yrittää kuvailla olinpaikkaani. Se, että selittää ympärillä olevan puita ja taloja tarjoaisi miehelle loputtoman vaihtoehtojen kirjon tulla hakemaan. Lisäksi mieheni luulee, että rakastan kuntoilua ja riennän riemukseni läpi kujien ja katujen, joten antaa hänen pitää kuvitelmansa. Apua siis saisin vain hätäkeskuksesta tai mieheltäni, sillä en tunne täältä vielä ketään. Mieheni pojat kyllä, mutta puhelu ja tieto eksymisestäni saattaisi aiheuttaa hämmenystä, varsinkin kun pojat ovat äitinsä luona. Täytyy myöntää, että hienoja taloja ja pihoja olen nähnyt ja yhdellä pihalla oli minun tuleva autoni. Se ole vielä oikean värinenkin. Onneksi katukilvet ovat myös suomenkielellä,koska jos yrittäisin itkunsekaisesti lausua olevani jollain gatanilla, niin löytymiseni olisi vielä epävarmempaa. Vaihtoehtoina on oppia reitit tai minulla on hiton paljon parempi kunto syksyyn mennessä.

Toivon, että asuttuani täällä jo pidemmän aikaa, muistaisin miltä minusta on viimeisinä viikkoina tuntunut. Autolla lähestyessäni kaupunkia, viimeistään sillan kohdalla, tuntuu joka kerta vatsan pohjalla humahdus. Tietoisuus, että minä asun tässä kaupungissa ja minulla on oikeus kuulua tänne, on riemastuttava. Ajelen muiden kanssa-autoilijoiden kiusaksi alinopeutta ihastellessani avautuvaa näkymää. Kerran taisi poliisiikin lähteä perään, lienee ajorata ollut käytössä laidasta laitaan. En ole kertaakaan kolaroinut ja autoillessa olen jo löytänyt aina reitin kotiin. Kun muutaman kerran yrittää ajaa yksisuuntaista väärään suuntaan, niin sen muistaa kyllä seuraavalla kerralla.

Vanhempi osa kaupunkia on sellainen, joka osuu sydämeen. Tänään löysin niin pienen kujan, että jouduin kumartumaan ja ottamaan tukea kaiteesta, jonka joku viisaudessaan on siihen asentanut. Askel hidastuu väistämättä ymmärtäessään kävelevänsä keskellä historiaa. Aika pysähtyy ja tunnet olevasi osana tarinaa, joka on ehkä joskus tapahtunut, Talot, jotka ovat viehättävästi vinossa, kukin omaan suuntaasa, yllään heleitä värejä, kuiskivat muistoja ja tapahtumia. Ikkunoiden alla kukkalaatikoita ja ikkunoista vilahtaa välähdyksiä räsymatoista, vanhoista lasipulloista ja kynttilänjaloista. Tungen kauaksi realistiset ajatukset talojen talvisesta viileydestä ja lumisista kapeista kujista, joiden päässä on jumissa kenties kauankin.

Ja kun vihdoin löydän kotikatuni pään ja alan laskeutumisen kohti kaupungin nykyaikaista sykettä, tulvii mieleen sen tarjoamat vaihtoehdot, Kun historiallinen romantiikka on liikaa ja tekee mieli pukeutua verkkosukkiin ja naiskenkiin ja antautua yölliseen sykkeeseen, niin sekin on mahdollista. Joen yli kulkiessa avautuu kaikki nykyaikainen liiketarjonta, mitä vain voi toivoa.

Olen tullut siihen tulokseen, että kaupunkiin voi rakastua. Ja tämä rakkaustarina on vasta alussa ja se on vielä kirjoittamatta. Jatkan katujen kulkemista, en luo katsettani tylsistyneenä katuun ja annan sen kiertää ja löytää jokaisella retkellä uutta.