Se tapahtuu aina saman kaavan mukaan. Tunnen oloni ihanan pirteäksi, iloiseksi ja itsevarmaksi kunnes… yhtäkkiä se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta – kuolemanpelko ja paniikki.

Rintaan alkaa sattua, kuvottava olo kouristaa vatsaa ja kyyneleet kohoavat silmiin. Flashbackit sairaala-ajoista, katetreista, tippuvista hiuksista ja kivuista. Epävarmuus, pelko, ahdistus ja tuska. 

Miksei nämä muistot mene pois? Miksei ne katoa mihinkään, vaan muistuttavat silloin tällöin itsestään ja repivät vanhat haavat auki? Olenhan minä nyt mielettömän onnellinen, ja kaikesta tärkeintä – terve. Miksen vaan voisi nauttia tästä hetkestä ja unohtaa viimeiset 4 vuotta ja niiden mukana tuomat koettelemukset?

Kai se vaan menee niin… Rankat kokemukset jättävät arvet, jotka eivät koskaan katoa. Ne haalistuu ajan kanssa, muuttuu lähes huomaamattomiksi. Joskus kuitenkin hipaiset arpea, tunnet sen karhean pinnan sormiesi alla ja muistot siitä, miten olet kyseisen arven saanut, palaavat mieleesi.

Vaikka niiden aikojen muistelu sattuu, se tuo mieleen myös ne kaikki ihanat kokemukset. Kaikki pienet, ja myös ne mielettömän isot, voitot. Läheisten onnenkyyneleet ja ystävien rutistukset. Lääkäreiden tsemppihalit ja sairaanhoitajien leveät hymyt. Ensimmäinen lenkki meren rannalla kantasolusiirron jälkeen, ensimmäinen visiitti kampaajalla, ensimmäiset päivät terveenä… Vaikka kuinka sattuisi, näistä muistoista en luovu, en ikinä.

kuvat: Saranda

LUE MYÖS:

pitkä ja kivinen tie

rakas syöpä

no se hiton lymfooma: osa 1, 2 ja 3

kenen vuoksi